Huvi puistossa

Kävimme kesän toistaiseksi helteisimpänä sunnuntaina lasten kanssa Linnanmäellä. Tämä oli anopin neuvo, sillä hän muistaa lapsukaisena palelleensa joka kerta siellä käydessään. Tällä kertaa siitä ei olisi pelkoa ‒ varsinkin, kun emme ottaneet anoppia mukaan. Ylihintaista hampurilaista syödessään nelivuotias poikani kysyi, että onko huvipuisto sellainen paikka, jossa huvitellaan. Vastasin vaistomaisesti: "Kyllä, määritelmällisesti huvipuisto on paikka, jossa huvitellaan." Samalla tosin mietin aiemmin samana päivänä saamaani kokemusta huvipuiston olemuksesta.

Yli 30 celsiusasteen lämpötilassa, suoraan auringon alla eri kieputtimiin jonottaneet lapset eivät olleet juurikaan näyttäneet siltä, että olisivat tulleet tänne huvittelemaan. Eipä siltä kyllä vaikuttaneet lähes olemattomia varjopaikkoja etsineet aikuisetkaan, puhumattakaan huvipuiston työntekijöistä. Janon ja nälän kasvaessa omat lapsenikin alkoivat kuulostaa siltä, etteivät olisi tulleet huvipuistoon vapaaehtoisesti. Ja oma olonikin oli parhaimmillaan siedettävä - silloin kun en ajatellut paikalla myytävän pulloveden litrahintaa, jolla olisi saanut noin 3 litraa bensiiniä kaikkien polttoaineisiin kohdistuvien verojenkin jälkeen. Omasta näkökulmastani paikka ei siis vaikuttanut erityisen huvittavalta. En kai vaan tehnyt ajatusrikosta?

Huvipuisto alkoi absurdiudessaan rinnastua mielessäni Rakkauden ministeriöön, jonne päähenkilöt viedään kidutettaviksi George Orwellin totalitarismia kuvaavassa romaanissa Vuonna 1984. "Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa." Aivan kuten somesta voimansa ammentanut arabikevät, jonka piti tuoda demokratian ilosanomaa Lähi-itään. Demokraattisilla vaaleilla voitaisiin sitten valita uusi, omasta ja kannattajiensa mielestä oikeudenmukainen itsevaltias, joka voitaisiin taas vähän ajan kuluttua syöstä vallasta. Prosessi pysyy käynnissä. Näin taisi käydä Ranskan vallankumouksessakin. Sen sijaan toimiva demokratia vaatinee usean sukupolven ajan kestävää rauhanomaista harjoittelua ja sen jälkeenkin siitä on hyvin helppo lipsua. Ei kannettu kansanvalta kaivossa pysy.

Mitä sitten erottaa demokraattisen Suomen itsevaltaisesta totalitarismista? ‒ Suomessa valtion päämiesten täytyy itse levitellä omia kuviaan ja huolehtia omasta propagandastaan. Lisäksi heidän edellytetään jatkuvasti ajattelevan heikommassa osassa olevia kansanryhmiä kuten työttömiä, eikä esimerkiksi esittelevän omia urheilusaavutuksiaan. Muilta kansalaisilta urheilusaavutusten seuraaminen on sen sijaan toivottavaa, kunhan he vain muistavat tervehtiä ystävällisesti kaikkia kanssaihmisiä, myös naapureita. Ja maksavat nurisematta veronsa ja työeläkemaksut. Näillä askeleilla onkin jo päästy demokratiassa varsin pitkälle. Ja vielä ne työllisyyden edistäminen ja julkisen talouden kestävyys, ne ovatkin sitten kokonaan ihan toinen juttu.

Naura Pajatso, vaikka rakkautes raukee!