Rapula

Ihminen ei opi. Osallistuin eilen kansainvälisen investointipankin tarjoamalle rapuillalliselle vain huomatakseni jälleen kerran sen, että ravuissa on hyvin vähän syötävää. Eipä siis ihme, että keskiajan luostareissa ravut olivat paastonajan ruokaa. Paastopäivinähän lihan syönti oli kiellettyä, joten munkit keksivät täydentää kasvisruokavaliotaan jokiravuilla. Ja rapuhan ei ole lihaa vaan rapua. Antiikin aikana rapujen puolestaan uskottiin helpottavan näivetystautiin. Jälkeenpäin tarkasteltuna eilistä rapuillallista ei tosin voi luokitella paastoateriaksi sen enempää kuin näivetystaudin ehkäisyksikään. Yhtenä syynä siihen lienee se, että kaloripitoisten juomien tarjonta ylitti tilavuusmitalla tarkasteltuna moninkertaisesti tarjolla olevan ruoan määrän.

Kansainvälisen investointipankin järjestämässä rapuillallisessa oli myös se erikoisuus, että kommunikointi isäntien kanssa tuli suorittaa ulkomaankielellä. Sen sijaan tarjoileva henkilökunta tuntui osaavan sujuvasti molempia kotimaisia. Toista kotimaistahan ei lasketa tässä yhteydessä isäntien kanssa seurusteluun soveltuvaksi ulkomaankieleksi, vaikka sillä laulettiinkin varsin sujuvasti kielitaustasta riippumatta. Muutama viikko sitten Helsingissä uutisoitiin olevan paljon sellaisia ravintoloita, joissa edes tarjoilijat eivät puhu eivätkä ymmärrä kumpaakaan kotimaisista kielistä. Suurta osaa kansasta tämä asia tuntui jossain määrin häiritsevän riippumatta siitä, onko ruoka tai palvelu muutoin hyvää. Henkilökohtaisesti pidän häiritsevämpänä sitä, jos Pohjois-Euroopan ulkopuolella törmää sellaiseen ravintolaan, jossa on suomenkielelle käännetyt ruokalistat. Näistä käännöksistä ruokalajien tunnistaminen voi olla välillä hyvinkin vaivalloista. Eri ruokalajeista otetut valokuvatkaan eivät tällaisissa ravintoloissa aina helpota ruokien tunnistamista saatikka niiden valintaa.

Ruoka-annosten pienuus vaikuttaa olevan Helsingissä jonkinlainen hyvän ravintolan tunnusmerkki. Parhaimmillaan ruoka-annokset ovat tehty yhdistämällä ihan tavallisia kotimaisia ruoka-aineksia siten, että lopputuloksena on ylihintainen yhden ruokalusikallisen kokoinen läjä uudelleen brändättyä perinneruokaa. Kotioloissa moisia annoksia ei voisi sosiaaliviranomaisten pelossa antaa edes lapsille. Viimeksi tällaisessa ravintolassa lounastettuamme insinööripitoinen seurueemme siirtyi hyvin pian läheiseen hampurilaisravintolaan.

Maailmanpoliittinen tilanne on johtanut siihen, että Venäjä on päättänyt lopettaa kaiken ruoan tuonnin Suomesta ja muualta Euroopasta. Tämän seurauksena noin 400 miljoonan euron arvoinen ruokamäärä jää vuositasolla Venäjälle viemättä. Tässä kotimaisilla lähiruokaan erikoistuneilla ravintoloilla olisikin nyt oiva tilaisuus ostaa hieman enemmän näitä kotimaisia ruoka-aineksia ja kasvattaa tarjottavien ruoka-annostensa kokoa. Tällöin kotimainen elintarviketeollisuus voisi korvata ainakin osan toteutumattomasta viennistään kasvaneella kotimaisella kysynnällä ja Venäjä voisi rauhassa keskittyä omaan ruoan tuotantoonsa. Ja ravintoloiden asiakkaat olisivat tyytyväisiä saadessaan viimeinkin kunnollisen kokoisia ruoka-annoksia.