Savolaishuijaus

Sain sähköpostiini tarjouksen, jossa eräs englantilainen lakimies haluasi jakaa kanssani yli 9 miljoonan punnan arvoisen perinnön. Voisin esittää kiinnostukseni asiaan lähettämällä hänelle paluupostissa kaikki olennaiset henkilötietoni. Ennen vastaustani haluaisin kuitenkin varmistaa, että Hämeenlinnan suurin autotalo on saanut rahoituksensa joko tuntemattomalta arabimiljardööriltä tai sitten joltain muulta afrikkalaistaustaiselta sijoittajalta. Muutenhan tällaiset erityisen hyvät tarjoukset voisivat herättää epäilyksen ns. nigerialaishuijauksesta, jossa lähetetään vastikkeeton rahalähetys ulkomaille suuren voiton toivossa. Vai olisikohan tässä autotalon tapauksessa kysymyksessä ihan vain kotimainen hämäläishuijaus, jossa paikallisia kuntapoliitikoita vedetään kuin pässiä narussa - tiedäpä häntä?

Sen sijaan savolaishuijaus on hyvin toisenlainen sumutusmuoto. Tätä ymmärtääkseen on syytä tutkiskella Joel Lehtosen yhdenpäivänromaania Putkinotko, jossa kirjailija kuvaa itäsavolaisen kansanmiehen luonteenlaatua. Teoksen keskeisin hahmo Juutas Käkriäinen elelee kirjakauppias Muttisen kesäpaikan torpparina. Juutas on saamaton jahkailija, joka ei jaksa raataa edes omaksi hyväkseen ja vielä vähemmän muiden eduksi. Juutas haaveilee omasta maatilkusta, mutta jahkailevan Käkriäisen jokainen yritys ja toive raukeaa lopulta tyhjiin. Hän saattaa välillä olla hyvinkin toimelias saadessaan ahkeruuden puuskan, mutta työn teko johtaa tyypillisesti uuteen saamattomuuden kauteen.

Savolaishuijaus voi muistuttaa ulkoisesti italialaista lakkoa, mutta sen todellinen luonne on rehellisen viaton. Italialaisen lakon tapaan asiat eivät vaan etene, vaikka näennäisesti voidaan tehdä hyvinkin paljon työtä muistuttavia suoritteita. Mitään ei tyypillisesti saada valmiiksi, ennen kuin on pakko. Savolaishuijaukselle on tyypillistä sen syntyminen täysin tahattomasti ilman taka-ajatuksia ja vielä siten, että sen tekijät kuvittelevat tekevänsä parhaansa asioiden edistymiseksi. Voidaan kuvitella asioiden vain hoituvan itsestään tai sattumalta, kuten jonkun näkymättömän käden ohjaamana. Ja jahkailunhan savolaiset oppivat jo hyvin varhaisessa iässä. Omien lapsieni varttumista seurattuani se tosin vaikuttaisi olevan koodattu jo geeniperimään.

Hyvän esimerkin oikeaoppisesta savolaishuijauksesta tarjosi muutamia vuosia sitten eräs mikkeliläinen nuorimies, joka tavoitteli 1,5 litran Coca-Cola-pullon juomisennätystä televisiosarjassa Ennätystehdas. Aiempaa ennätystä aiheesta ei ollut, joten mikä tahansa tulos olisi kelvannut. Silti yritys katkesi jo kolmannen lasin jälkeen sanoihin: "Ei pysty – on niin hapokasta, ettei pysty." Uskon edelleenkin tuon ennätysyrityksen tekijän olleen liikkeellä täysin vilpittömin mielin ja kuvitelleen suoriutuvansa tehtävästä, jota ei ehkä katsonut tarpeelliseksi kokeilla etukäteen. 

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty – mutta kyllä jahkailu on ihmiselle monta kertaa luontevampaa.

Déjà-vu

Ennen oli miehet rautaa ja laivat oli puuta. Paitsi sukellusveneet, jotka taisivat olla ihan alun perinkin rautaa. Teräsmiehiä tai maratoonareita ovat miehet nyt ja laivat seilaavat satelliittien ohjauksessa sinne tänne pitkin Ruotsin rannikkoa aina sukellusveneitä myöten.

Vierailin noin kymmenen vuotta sitten The Beatlesin kotikaupungissa Liverpoolissa. Kaupungin pakollisiin nähtävyyksiin kuului The Cavern Club, jossa orkesteri soitti ensimmäisiä keikkojaan joskus 1960-luvun alkupuolella. Paikka vaikutti lähes pyhiinvaelluskohteelta kaikille tuon ajan musiikkia ihannoiville, joiden joukkoon en kuitenkaan itseäni laskisi. Samoilta seuduin löytyi runsain määrin muitakin mahdollisia vaelluskohteita populäärimusiikin kuluttajille. Lähistöllä oli erillisiä yökerhoja sekä 1960-luvun että 1970-luvun musiikin ystäville. Kaikista erikoisimmilta tuntuivat kuitenkin kasari- tai jopa vielä ysärimusiikkiin erikoistuneet klubit, joita en tuolloin vielä uskonut olevan olemassakaan. Juuri kun noista naurettavista vuosikymmenistä oli päästy eroon uudelle 2000-luvulle.

Nykyään ei tuokaan jaksaisi enää hätkähdyttää, sillä 1980-luku näyttää olevan kovasti muodissa useilla kulttuurin ja yhteiskunnan alueilla. Tämän asian todistaakseen tarvitsee vain avata radio joltakin satunnaiselta kanavalta ja eiköhän sieltä pian kuulu joko aitoja kasarilauluja tai vähintäänkin kasarityylisiä uutuuskappaleita. Tässä yhteydessä ei liene syytä unohtaa niitä suuresta suosiosta nauttivia kotimaisia metalliyhtyeitä, joiden musiikkityylilliset esikuvat löytyvät nekin suoraan 1980-luvulta.

Vieläkin hämmästyttävämpää on ollut poliittisen keskustelun paluu takaisin tuolle samalle aikakaudelle. Tänä syksynä on julkaistu useampikin poliittinen muistelmateos, jossa ruoditaan jälleen uudelleen 1980- ja 1990-lukujen sisä- ja ulkopoliittisia tapahtumia. Esillä ovat olleet niin Väyrysen presidenttiyshaaveet kuin Ahon hallituksen rahapoliittiset toimetkin. Ehkäpä epävarmuus poliittisten puolueiden nykyiseen linjaan lienee kasvussa, kun vanhoja taas julkisuudessa kaivellaan. Ja eipä ulkomaiden uutisaiheita voi juuri modernimmiksi haukkua. Kylmän sodan muistot ovat jälleen nostamassa päätään ruotsalaisten etsiessä sukellusveneitä rannikoltaan. Eivätkä tuon etsinnän tuloksetkaan ole merkittävästi kasariajoista muuttuneet. Ainoa merkittävämpi löytö lienee tähän mennessä ollut se mustapukuinen mysteerimies, joka osoittautui kalastamassa olleeksi paikalliseksi eläkeläismieheksi. Eikä taida Palmen murha ratketa tässäkään viranomaisoperaatiossa.

Eduskunnan valtiovarainvaliokunnassa on kuultu tällä viikolla viiden kotimaisen taloustieteen huippuasiantuntijan näkemyksiä kansantaloutemme heikentyneestä tilasta ja sen kohentamiseksi tarvittavista elvytyskeinoista. Talousuutisissahan on jo aiemmin viitattu useamman kerran 1990-luvun alun lamaan. On mm. verrattu Suomen viimeisimpien työttömyyslukujen yltävän jo lama-ajan tasoille ja kerrottu uusien omakotitalojen rakentamistahdin painuneen jopa lamavuosia alemmas. Tätä haastavaa taloustilannetta elvyttäväksi keinoksi talousoppineet ovat ehdottaneet julkisen velkarahan kanavoimista kasvukeskusten asunto- ja infrastruktuurihankkeisiin. Eipä tähän enää paljoa muuta lisättävää olisikaan kuin oman keskuspankin johtama rahapolitiikka ja säännöllisesti kymmenen vuoden välein toteutetut valuutan devalvaatiot. Ja niin saisi taas vanha vientiteollisuus kaipaamansa D-vitamiinin ‒ kuten vanhoina hyvinä aikoina.

Nälkämaa

Lomamökki Vuokatin Katinkullassa. Paikka on kuin kappale kauneinta Espoota. Samannäköisiä punatiilikattoisia ja pastellinsinisiä puisia paritaloja kaikissa ilmansuunnissa. Pienet hyvin hoidetut pihapiirit marjaisine pihlajapuineen. Jokaisessa talossa on pienet ulkoterassit, joista kaikista löytyy samanlainen kaasugrilli. Joka-aamuinen golfkärryjen virta talomme edessä kulkevalla kapealla, mutta asfaltoidulla tiellä. Palvelut ravintoloineen kävelymatkan päässä, eikä juurikaan kontakteja alkuperäisväestöön. Kaunista, siistiä ja käytännöllistä. Ainoana merkkinä elämästä ovat huoneistossamme asustavat kolme metelöivää lasta. 

Eipä juurikaan uskoisi olevansa Kainuussa, vanhalla nälkämaalla, jossa neljännes silloisesta väestöstä kuoli aliravitsemukseen 1860-luvun nälkävuosina. Ja eihän Itä-Suomen pihojenkaan kuuluisi olla näin siistejä ja hyvin hoidettuja. Pitkä ajomatka Pohjois-Karjalan halki vaikutti sentään aidolta kokemukselta. Lounastauko Juuan ABC:llä houkutti välittömästi vaihtamaan farkut verkkarihousuun ja päässäni alkoi jo soida Nälkämaan laulu lähestyessämme Kainuuta. Miksi ajaa lähes 600 km pohjoiseen saapuakseen virtuaaliseen Espooseen? Ei ainakaan viereisessä hotellissa zumban ohella järjestettävän humppajumpan vuoksi. Olisihan oikeassa Espoossakin uimarantoja, golfkenttiä sekä aitoa Nuuksion erämaata vaellusreitteineen.

Opiskeluaikoinamme suunnittelimme virtuaalista Tallinnan risteilyä, jossa vietetään vuorokausi Otaniemen kellareissa käymättä välillä ulkona. Tuohon aikaan, 1990-luvun puolivälissä Tallinna oli hyvin erilainen paikka kuin nykyään. Tästä syystä virtuaaliristeilyllä ei saanut poistua laivalta kesken kaiken, ettei totuus paljastuisi. Tätä nykyähän virtuaalisella Pietarin risteilylläkin voisi huoletta poiketa maissa ja ajella taksilla lähimpään Prismaan ostamaan alennuksella venäjäksi tekstitettyä Oltermannia - ellei sitä sitten olisi ehditty myydä jo loppuun. Se ei tosin välttämättä virtuaalikokemusta heikentäisi. 

Lisää autenttisuutta virtuaaliristeilyihin saataisiin siitä, jos viinin myynti sallittaisiin ruokakaupoissa. Perussuomalaisethan ovat jo ilmoittaneet vaativansa viinejä ruokakauppoihin. Kenties tästä saadaan vaaliteema ensi kevään eduskuntavaaleihin. Uskaltaisikohan yksikään puolue, Kristillisdemokraatteja lukuunottamatta, vastustaa tätä uusjytkyn pelossa ennen vaaleja? Parhaimmillaan uusi eduskunta voisi ajoittaa alkoholilain muutoksen siten, että viinit saadaan ruokakauppoihin vuonna 2019 eli tasan 50 vuotta keskioluen myynnin vapautumisen jälkeen. Sitten saataisiin se viimeinenkin puuttuva palvelu tänne Vuokattiin. Mikäli nyt Suomi olisi valmis näin nopeatempoisiin alkoholipolitiikan muutoksiin.

Kielletyt sanat

Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. Wittgensteinin varhaiskauden Loogis-filosofisen tutkielman mukaan kielen mielekkäät lauseet ovat maailman asiantilojen kuvia. Kommunikointiongelmia syntyy silloin, kun kieltä käytetään väärin yrittämällä kuvata sellaista, mitä ei voi kuvata. Esimerkiksi etiikasta tai estetiikasta puhuminen olisi mahdotonta, sillä niistä ei voi puhua sekaannuksista vapaalla kielellä.

Sen sijaan Suomen perustuslain 2. luvussa säädettyjen perusoikeuksien 12§ määrittelee meillä jokaisella olevan sananvapauden. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Eli perustuslain mukaan meillä on oikeus puhua myös niistä asioista, joista ei voi puhua sekaannuksista vapaalla kielellä. Tämän ainakin keltainen lehdistö näyttäisi sisäistäneen mainiosti etusivun uutisotsikoita muotoillessaan. Ja onkohan maassamme enää muunväristä lehdistöä jäljellä?

Viime viikonlopun levinnein uutissekaannus syntyi lehtiotsikosta, joka kertoi Aluehallintoviraston kieltäneen v-sanan käytön yksityisissä blogeissa. Tästä sai alkunsa sosiaalisessa mediassa vilkkaasti levinnyt kansanliike, jossa toistettiin sitä kiellettyä v-sanaa protestina virkamiesten päätökselle. Mikäli joku sattui lukemaan lehtiartikkelia hieman pidemmälle, niin saattoi huomata v-sanan käytön olevan kielletty yksityisissä blogeissa vain silloin, kun se liittyy Helsingissä järjestettävään O- & v-expoon. Ja syynähän kieltoon oli blogien tulkinta väkevien a-juomien mainonnaksi, joka on ollut jo pitkän aikaa a-laissa kielletty. Eli käytännössä virkamies toteutti voimassaolevaa lainsäädäntöä, jonka mielekkyyden arviointia hän ei asemansa puolesta voine tehdä.

Vaan eivätpä nämä liene ainoita viime viikkojen aikana julkisuudessa kiellettyjä sanoja. Turvallisuuspolitiikkaamme liittyen minulle on jäänyt hyvinkin epäselväksi, onko ulkopoliittisesti korrektia käyttää julkisessa keskustelussa N-sanaa. Yksittäisten tahojen julkinen N-sanan käyttöhän on todettu tarpeettomaksi vedoten traditioon, jonka mukaan maamme on historiansa aikana pysynyt aina poliittisesti yhteinäisenä turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä, vaikka sisäpoliittisista asioista onkin voitu välillä kiistellä. Ehkä vielä tätäkin kielletympi on se s-sana, jota eräs entinen ympäristöministeri ja toinenkin nykyinen kirjailija ovat käyttäneet julkisesti kansainvälisissä yhteyksissä.

Julkisuudessa kiellettyjen sanojen listaan ei vielä liene lisätty sitä A-nimistä amerikkalaista yritystä, jota pääministerimme onnistuneesti nimitti Suomen vientiteollisuuden tappajaksi. Ajatushan ei alunperin ollut hänen omansa, mutta ilmeisen mittavaa julkisuutta tuo lausunto on silti saanut aikaan Atlantin takana. Vaikka tähän jotain todenperäisyyttä liittyneekin, niin eipä taida tuon yrityksen tuotteet ainakaan kokonaan paperiteollisuutta korvata. Asian voi jokainen henkilökohtaisesti todeta sillä hetkellä, kun pyyhkimisen aika tulee. Vastaisuudessa kannattaneekin pitäytyä VMP-tyyppisissä lausunnoissa, joita ei tarvitse enää enempää sensuroida. Suo siellä, vetelä täällä, sanoisi tähän tuore ympäristöministeri.

Tonttu

Tunnen taas tänään itseni tontuksi. Yksi minun ja lasteni lempiohjelmista televisiossa on ollut Janin ja Vuokon pieni valtakunta. Tässä animaatiossa kuvataan työteliäiden tonttujen ja huolettomien keijujen rinnakkaiseloa luonnossa. Siinä, missä työteliäät tontut tarttuvat ahkerasti kaikkiin arjen töihin, keijut selviytyvät taikomalla kaikista eteen tulevista arjen haasteista. Tontut arvostavat säntillistä työntekoa, eivätkä enemmin taikomisesta perusta. Sen sijaan keijuilla asetelma on juuri päinvastainen. He eivät halua liata käsiään työnteolla, koska voivat tarpeen tullen hoitaa asiansa taikomalla.

Jokaiseen meistä suomalaisista lienee istutettu lapsena asumaan pieni tonttu. Tämä varmistetaan vielä kansallisessa opetusohjelmassa pitämällä kaikille pakollisina oppiaineina mm. käsityötä ja kotitaloutta. Vain parin sukupolven takana olleen agraariyhteiskunnan perintönä käsillä tekemisen taito on edelleenkin suuressa arvossa, vaikka suomalainen yhteiskunta näyttää jo olevan vahvasti jälkiteollisessa vaiheessa. Tämä lienee syynä sille ihanteelle, jonka mukaan jokaisen miehen tulisi rakentaa itselleen oma talo tai kesämökki. Vähintäänkin kodin remonteista tulisi suoriutua omin käsin. Toki verotuksen kotitalousvähennyksen avulla tähän on yritetty yhteiskunnassamme vaikuttaa, mutta se tonttu elää meissä niin syvällä. Ja jos ei tonttua jostakusta löydykään, niin sitten kaivetaan nopeasti esille keskustelu nuorison uusavuttomuudesta.

Joissakin tilanteissa tonttu pyrkii nousemaan erityisen voimakkaasti esiin. Tällainen kohdalleni hiljattain osunut tilanne on ollut uuden asunnon remontointi ja sinne muutto. Yritin parhaani mukaan toimia keijun tavoin ja taikoa remontin ja muuton niin valmiiksi kuin mahdollista. Silti kaikesta ulkoistuksesta huolimatta jotain kohtia jää aina itse hoidettavaksi ja silloinpa tontulle koitti aika kaivaa työkalunsa esille. Erityisesti päänvaivaa aiheutti tällä kertaa noin 50 vuotta vanha perintövalaisin, johon olin joskus aiemmin kiinnittänyt varsin pitkäikäisen energiansäästölampun. Tuota lamppua ei olisi kannattanut irrottaa, sillä samalla vanhasta perintövalaisimesta murenivat muoviin valetut jengat. Hajonnut osa lähti onnekseni hyvin helposti irti, mutta varsinainen ongelma ilmeni etsiessäni vastaavaa osaa kaikista mahdollisista rautakaupoista ja sähköliikkeistä: tällaista osaa ei enää valmisteta! Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, mihin voisin tarvita 3D-tulostinta. 

Istun tänään suuren kansainvälisen investointipankin järjestämässä sijoitusseminaarissa Lontoossa. Seminaariesityksiinsä 'kvantit' eli rahoitusmarkkinoihin syvällisesti perehtyneet matemaatikot ovat taikoneet eteemme toinen toistaan hienompia sijoitusstrategioita. Näitä voisi varmaankin sitten ostella räätälöityyn erikoishintaan tarjottuina tuotteina kuin kaupan hyllyltä. Vaikuttaa olevan liiankin helppoa ja vaivatonta - kuin taikatemppu. Siispä tonttu sisälläni heräsi taas kertomaan, että kyllähän suomalaisen miehen pitää pystyä itse moiset sijoitusstrategiat rakentamaan ja testaamaan. Ei tällaisia tuotteita osteta paketissa, jos niitä voi itsekin rakentaa. Ja eihän näihin temppuihin muuten uskota, ellei niitä ole omin pikku kätösin ensin testattu. Ja näin tulen varmaankin ensi viikolla toimistolle palattuani tekemään, mikäli ne nyt vielä viikonlopun jälkeen vaikuttavat järkeviltä ajatuksilta.

Tontut tunnetaan ahkeruudestaan

Syysmuutto

Syys- ja lokakuun vaihde on muuttolintujen vilkkainta muuttoaikaa. Myös lapsiperheellemme koitti aika muuttaa länteen eli Helsingin kantakaupungista Espoon suuntaan. Linnuntietä muuttomatkaa olisi kertynyt noin 500 metriä, mutta yksisuuntaisia katuja pitkin kalusteiden siirtomatka lähes kaksinkertaistui. Vaikka emme muuttaneetkaan raitiovaunureittien kantaman ulkopuolelle, niin postitoimipaikkamme vaihtuminen Punavuoresta Ruoholahteen sai aikaan mielikuvan kantakaupungin ulkopuolelle siirtymisestä.

Olemme kenties ajastamme jäljessä, sillä muuttoliikkeen valtavirran ennustetaan kulkevan tulevaisuudessa täsmälleen toiseen suuntaan eli haja-asutusalueilta taajamiin ja pientaloalueilta kaupunkien keskustoihin. Myös monien lapsiperheiden on uutisoitu muuttaneen palveluiden perässä väljistä omakotitaloista ahtaampiin kaupunkiasuntoihin.  Vastaavasti keskustasta poispäin muuttamisen tulisi kai sitten kasvattaa käytettävissä olevaa asuintilaa. Meille näin ei kuitenkaan näyttänyt käyvän. Asumme edelleenkin Tilastokeskuksen voimassaolevan määritelmän mukaan ahtaasti, sillä perheenjäsentemme lukumäärä ylittää yhdellä asuinhuoneidemme lukumäärän, kun keittiötä ei lasketa asuinhuoneeksi. Helpoiten asumistamme voisi kenties väljentää sillä, että siirtyisin nukkumaan talveksi saunaan ja kesäksi parvekkeelle. Näin jompikumpi voitaisiin aina tilanteen mukaan laskea asuinhuoneeksi, jolloin Tilastokeskuksen määritelmä ahtaasti asumisesta ei enää kohdaltamme täyttyisi.

Siinä missä asukkaiden muuttoliike kaupunkien keskustoja kohti kasvaa, niin liikehuoneistoilla suunta näyttää olevan juuri vastakkainen. Varsin moni Helsingin keskustakortteleiden kivijaloissa toiminut liikehuoneisto on laittanut viimeisen vuoden aikana lapun luukulle eikä uusia liikkeitä ole avattu samaan tahtiin. Myös vanhalta kotikadultamme on lyhyen ajan sisällä tyhjentynyt usea kivijalkaliike. Jopa vastapäätämme sijainneen itsepalveluhotellin omistava ketjukin on ilmoittanut hiljattain hakeutuvansa yrityssaneeraukseen. Tämä on tosin varsin erikoista, sillä hotelli vaikutti olevan jatkuvasti täynnä. Samanaikaisesti myös muutama vanha naapurimmekin on ollut jättämässä huoneistonsa, joten keskustassa sijaitseva kotikorttelimme tuntui autioituvan vauhdilla. Autioitumisen nopea tahti sai myös nelivuotiaan esikoiseni ihmettelemään, että kasvaakohan näiden tyhjien talojen tilalle sitten metsää, kun olemme muuttaneet pois. Hetken mietittyäni vastasin niin varmaankin käyvän, mutta kyllä siihen kestää vielä jonkin aikaa.

Eniten kaupungin keskustasta loittoneminen on tuntunut joidenkin palveluiden saatavuuden heikkenemisenä. Esimerkiksi talomme alakerrassa ei ole enää iltamyöhään auki olevaa ruokakauppaa, joten joudumme käyttämään omaa jääkaappiamme kylmätavaroiden säilyttämiseen. Myös välittömän kävelyetäisyyden päässä olevien take away -ravintoloiden tarjonta on supistunut hieman, mikä tarkoittanee tihentyneitä ruoanlaittovuoroja. Suurin menetys lienee kuitenkin se entisen asuntomme vastapäätä ollut itsepalveluhotelli, joka tarjosi meille ilmaista aikuisviihdettä harva se ilta ‒ halusimme sitä seurata tai emme. Toisinaan aikuisviihde jatkui vielä aamullakin, joten lastenhuoneessa oli syytä pitää ikkunaverhot kiinni varsinkin viikonloppuaamuisin. Koska emme halunneet korvata tätä menetystä hankkimalla televisioomme maksullisia viihdekanavia, niin päätimme sitten poistaa lapsiltammekin maksulliset lastenkanavat ‒ pelkästään tasa-arvoisen kohtelun varmistamiseksi.

Kurjet muuttavat talveksi etelään