Älytöntä

Maailman ensimmäinen ihmisen pään siirto toiseen kehoon voitaneen tehdä onnistuneesti jo kahden vuoden kuluttua. Näin ennustaa eräs italialainen kirurgi New Scientist -lehdessä. Tarkemmin artikkelia lukiessaan voi huomata, että tosiasiassa tässä on kysymys toisen kehon siirtämisestä päähän, eikä suinkaan toisinpäin. Surku sinänsä, sillä välillä tuntuisi hyvinkin tarpeelliselta vaihtaa päätä Pelle Pelottoman pikkuapulaisen tavoin. Tai ainakin edes päivittää muistipaikkoja kaiken vastaantulevan informaation prosessoimiseksi. Sen sijaan kehon vaihtoa en ole vielä tähän ikään mennessä ehtinyt edes harkita.

Mikäli pään vaihtaminen tulisi jossain vaiheessa mahdolliseksi, niin hyvän uuden pään löytäminen voisi olla varsin vaikeaa. Enpä usko, että kukaan haluaisi noin vain luopua hyvästä päästään edes kohtuullista korvausta vastaan. Keskinkertainen pää taas ei olisi välttämättä niin paljoa nykyistäni parempi, että kannattaisi nähdä siirtämisen vaiva. Pään nuorennusleikkauksestakaan ei ehkä olisi toivottua hyötyä. Viime vuosituhannella ihmisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on toki kohonnut merkittävästi ravinnon, koulutustason ja terveydenhuollon parantumisen takia, mutta tuon nousun on todettu taittuneen laskuun vuosituhannen vaihteen jälkeen. Suomessakin keskimääräisen älykkyysosamäärän nousun on todettu pysähtyneen vuoteen 1997. 

Kenties toimivin pään päivitys voisi tapahtua integroimalla nykyiseen päähän keinoälyä. Tällöin olisi kuitenkin vaarana se, että keinoäly huomaisi hyvin pian inhimillisen älyn olevan suorituskyvyltään aika tehoton ja lopulta ohittaisi sen tarpeettomana. Olisikohan keinoälyllä muutenkaan mitään järkevää käyttöä biologiselle ihmiskeholle? Fyysikko Stephen Hawking on hiljattain varoittanut ihmiskuntaa siitä, että tekoälyn kehittäminen voi vielä koitua ihmiskunnan turmioksi, mikäli tekoälyä ja sen kehitystä ei kyetä pitämään kunnolla hallinnassa. Esimakua tästä uhasta tarjosi eräs eteläkorealainen robotti-imuri, joka hyökkäsi muutama viikko sitten pahaa aavistamattoman omistajansa kimppuun. Robotti-imuri luuli omistajansa hiuksia pölyksi ja tarttui niihin kiinni niin tiukasti, että uhri joutui kutsumaan pelastuslaitoksesta apua vapautuakseen imurin nielusta.

Ehkäpä robotti-imurille ei oltu opetettu Isaac Asimovin tunnetuksi tekemiä robotiikan pääsääntöjä. Niiden mukaan robotti ei saa missään tilanteessa vahingoittaa ihmistä – ei edes silloin, jos toinen ihminen näin käskisi. Lisäksi robotin on toteltava ihmisiä ja varjeltava omaa olemassaoloaan, jos se ei ole ristiriidassa edellä mainitun kanssa. Miten sitten huolehtia siitä, että kaikki olemassa olevat ja tulevat robotit olisivat tietoisia ja noudattaisivat näitä robotiikan pääsääntöjä? Tähän haasteeseen on puolestaan vastannut amerikkalaisen presbyteerikirkon pastori Christopher Benek. Hänen mukaansa tekoäly voisi omaksua ihmiseltä älyn lisäksi myös uskonnon, jonka ideologia ohjaisi robotit tekemään automaattisesti hyviä tekoja toisia kohtaan. Tällainen kehityskulku tosin vaatisi roboteilta jonkinastesen inhimillisyyden kehitystä. Ja valitettavan harvalla uskonnolla on historiallista evidenssiä siitä, että inhimilliset toimijat olisivat uskontoa harjoittaessaan tehneet pelkästään hyviä tekoja. Olisivatkohan ne Asimovin robotiikan pääsääntöjen mukaan ohjelmoidut robotit kuitenkin se luotettavampi vaihtoehto?

Passipoliisi

Viisivuotiaan poikani ensimmäinen passi vanhenee juuri sopivasti ennen tulevaa talvilomamatkaamme. Muistin tämän asian liian myöhään, joten uuden passin hankkimisen kanssa tulisi jälleen itse aiheutettu kiire. Onnekseni viranomaisten verkkopalvelut ovat kehittyneet viime vuosien aikana varsin hyviksi. Poikani passihakemuksen teko sujui verkossa suhteellisen vaivattomasti lukuun ottamatta hänen henkilötunnustaan, joka esimerkillisen vanhemman olisi tietenkin pitänyt muistaa vaikka keskellä yötä herätettynäkin.

Oman passini uusiminen olisi sujunut pelkästään verkossa muitta mutkitta. Kun sen sijaan oli kysymys alaikäisestä huollettavasta, passihakemukseen tarvittiin myös toisen huoltajan suostumus ja lisäksi huollettavan olisi käytävä näyttäytymässä poliisiasemalla ihan henkilökohtaisesti. Toisaalta enpä tuota näyttötilaisuuden tarvetta paljoa ihmetellyt katsoessani poikani vanhenevassa passissa olevaa kuvaa, joka oli otettu hänen juuri täytettyään 3 kuukautta. Poliisiasemalla käyntiä varten verkosta oli varattavissa ensimmäiset ajat jo keskiviikolle 11. päivä. Eipä siis näyttänyt olevan ruuhkaa palvelussa tähän aikaan vuodesta.

Keskiviikkona helmikuun 11. päivänä olimme poikani kanssa harvinaisen hyvissä ajoin Pasilan poliisitalolla odottamassa asiointivuoroamme. Juuri oikealla kellonlyömällä nimeämme ei kuitenkaan kuulutettu. Ajattelin poliisin lupapalvelun olevan perinteinen julkinen virasto, jossa välillä voi tapahtua myöhästymisiä työn puutteellisen organisoinnin vuoksi. Siispä odottelimme tyynesti reilut puoli tuntia vuoroamme, ennen kuin aloin ihmetellä etukäteen varaamani ajan täsmällisyyden suhdetta jo kokemaamme myöhästymisen määrään. Vähän aikaa tätä mietittyäni rohkaisin mieleni ja kysyin ohimennen melko ilottoman näköiseltä virkailijalta, että onkohan odotusjono tosiaankin näin pitkä, vaikka olen varannut asiointiajan jo etukäteen. Hän tarkasti hyvin nopeasti varausnumeroni ja kertoi varaamani ajan olevan tasan kuukauden päästä. Niinpä niin – myös maaliskuussa on keskiviikko 11. päivä, enkä tietenkään ollut tajunnut katsoa kuukautta asiointivarausta tehdessäni.

Vaihtoehtoinani oli käydä hakemassa uusi jonotusnumero ja odottaa 2-3 tuntia vuoroani tai tulla paikalle uudelleen kuukauden kuluttua. Tuossa vaiheessa minun tai poikani hermot eivät olisi enää kestäneet ylimääräistä noin kahden ja puolen tunnin odotusta, joten päätin ainakin toistaiseksi poistua hermostuksestani kihisten paikalta. Paluumatkalla mietin kaiholla niitä tsaarinajan virkamiehiä, joiden annettiin aikoinaan kaikessa hiljaisuudessa täydentää matalia palkkojaan soveltuvilla lahjuksilla. Nyt olisi ollut lahjuksille tarvetta, sillä tarvitsisimme passin ennen kuukauden päästä varattua asiointiaikaa. Ja onhan poliisin lupapisteitä karsittu kulukurin nimissä viime vuosien aikana, joten kaipa pienillä vapaaehtoisilla lisäveroluonteisilla maksuilla asiat voisi saada rullaamaan edes hieman nopeammin. Mutta ei, kun se ei ole asiointipisteiden vähenemisestä huolimatta vieläkään tämän maan tapa!

Tätä viikkoa varten hioin passinhakustrategiaamme siten, että varautuisimme jonottamaan poliisiasemalla vuoronumeron kanssa niin kauan kuin se vaatii. Järjestin jonotusta varten pojalleni mukaan sekä eväät että taulutietokoneen useine peleineen ja psyykkasin itseni noin kolmen tunnin kärsivälliseen odotukseen poliisitalolla. Saavuimme paikalle aamulla juuri ovien avauduttua ja onnistuin pienellä pikajonotuksella saamaan itselleni vuoronumeron 025. Siis vain 24 asiakasta ennen meitä! Loppujen lopuksi jonotus kestikin vain alle tunnin. Saavuttuamme virkailijan luokse hän hoiti asiamme hyvin reippaasti ja jopa hymyili meille iloisesti. Noin vilpitöntä asiakaspalvelua ei ehkä saisi lahjuksilla aikaan. Haluaisikohan joku vapautuvan asiointiaikani keskiviikolle 11. maaliskuuta?

Finnische Demokratische Republik

Vietän tämän viikon rauhallista hetkeä jalat tukevasti pilvissä. Paluumatkani Madridista Helsinkiin oli tosin jäädä puolitiehen Pariisin Charles De Gaullen lentokentällä, joka on selvästikin suunniteltu ranskalaisella logiikalla. Puolen tunnin vaihtoaika tuolla lenkokentällä ei ole millään muotoa riittävä. Jotta pääsisi vaihtolennolle terminaalin toiselle puolelle, on ensin tultava terminaalista ulos ja sen jälkeen jonotettava uudestaan turvatarkastukseen. Tällä kertaa jouduin etuilemaan tarkastusjonossa ehtiäkseni Helsingin koneeseen, mutta eipä kai se jonossa etuilu ole Ranskassa aivan yhtä suuri synti kuin Suomessa.

Lähtiessäni työmatkalle kysyin kotona viisivuotiaalta pojaltani, tuleeko hänelle ikävä, kun olen kolme päivää poissa kotoa. Hän vastasi hyvin napakasti, että ei tule, mutta tuotko silti tuliaisia palatessasi. Ilmeisesti ehdollistuminen on tapahtunut hyvin nopeasti, sillä en käy työmatkoilla kovinkaan usein. Harvoissa työmatkoissahan on se etu, että lapsille tuotujen tuliaisten sekä muiden lahjojen määrä jää kohtuullisemmaksi. Ja samalla välttyy lahjaveroilta, joita tulisi maksaa, mikäli lahjojen arvo ylittää kolmen vuoden aikana 3999 euroa. Loppujen lopuksi tuo summa ei ole kovinkaan suuri, jos tähän laskee mukaan kaikki polkupyörien ja lomamatkojen lentolippujen hankinnoista koituneet kulut.

Verovirasto on lanseerannut jonkin aikaa sitten nettipalvelun, jossa kuka tahansa voi nimettömästi ilmiantaa esimerkiksi vaikkapa naapurinsa verovilpistä. Koska ilmiannon voi tehdä täysin tuntemattomana, niin sitä voi Suomessa harrastaa ihan vain huvikseen jäämättä tästä millään tavoin kiinni. Jos esimerkiksi naapurin lapsilla sattuisi olemaan paljon kalliilta näyttäviä leluja, niin kannattaisi ihan vain varmuuden vuoksi olettaa lahjaverojen jääneen maksamatta. Tämän oletuksen voi sitten suoraan ilmiantaa verottajalle nettipalvelun kautta ja jäädä jännityksellä odottelemaan, että mitenköhän naapurin nyt käy.

Meidän perheemme onneksi Suomen hallitus on päässyt vastikään yksimielisyyteen uuden perhelakipaketin hyllyttämisestä. Lakipaketissahan oli tarkoitus rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta ja jakaa vanhempainvapaita tasaisemmin molempien vanhempien kesken. Meille tämä olisi tarkoittanut sitä, että nuorinta lastamme ei olisi voinut hoitaa kotona samalla, kun vanhemmat lapset käyvät päiväkodissa. Tai ainakin tämä olisi pitänyt tehdä yhteiskunnalta salassa pitämällä häntä esimerkiksi tynnyrissä piilossa. Toki tässäkin tapauksessa olisi ollut syytä varoa naapureita, jotka olisivat kaikesta huolimatta voineet saada tämän selville ja ilmiantaa tynnyrissä kasvatetun lapsemme päivähoidosta vastaaville viranomaisille.

Lentokoneessa on myös tunnelmaa