Postmodernia tekotaidetta

Yksi viikon kuumimmasta taidekeskustelusta lienee noussut erään Perussuomalaisen Helsingin kaupungin varavaltuutetun ehdotuksesta pystyttää Tom of Finland -patsas Helsingin tulevan keskustakirjaston kupeeseen. Ehdotus sai vahvaa kannatusta Helsingin Perussuomalaisten Nuorten keskuudessa, sillä tällä tavoin kaupunki voisi osoittaa suuntaavansa katseensa ulkomaisesta tuontikulttuurista suomalaisiin taiteilijoihin. Ja onhan Tom of Finland toki maailmalla tunnustettua kuvataidetta, johon suomalaiset osaavat Ps-nuorten mukaan suhtautua pilke silmäkulmassa.

Pilke ei kuitenkaan tainnut osua Helsingin Perussuomalaisten valtuustoryhmän johtohahmojen silmäkulmaan, sillä he tyrmäsivät ehdotuksen perussuomalaisten arvojen vastaisena. Perussuomalaisten ilmoitettiin olevan sosiaaliskristillinen liike, jonka arvoihin ei sovi antaa vääränlaisia vaikutteita lapsille. Ja saattaisihan patsas ärsyttää vanhempaakin väestöä, maahanmuuttajista puhumattakaan.

Arvioimatta enempää Ps-nuorten ehdotuksen lopullisia tarkoitusperiä esitys näyttäisi aiheuttaneen puolueen sisällä jonkinasteisen taiteeseen kohdistuvan arvoriidan. Onhan puolueen vaaliohjelmassa jo aiemminkin arvosteltu postmodernia tekotaidetta, mutta se lienee ollut vaalitaktinen kikka tosikoiden ärsyttämiseksi. Oli miten oli, niin ainakin nykyistä puolueen sisäistä taiteen arvokeskustelua käydään julkisissa medioissa käyttämättä toisten puolueiden tavoin suljetun mikrofonin taktiikkaa.

Ehkäpä Ps-nuorten tarkoituksena olikin vain yritys lähentyä kaupunkien itsensä tiedostavaa kulttuuriväkeä. Mikäli näin on, niin kannustaisin heitä aloittamaan varovaisesti kansallisista aiheista postmodernin tekotaiteen materiaalina. Näin oma puolueväkikin voitaisiin pitää samanaikaisesti tyytyväisenä. Esimerkkinä kansallisaiheisesta postmodernin tekotaiteen edustajasta esitän ohessa suunnittelemani teoksen Pino.

Teoksen materiaaleina on käytetty kotimaista puuta sekä aitoja avaamattomia Koskenkorvapulloja. Koskenkorvapulloista kahteen riviin kasattu pino on tuettu alta ja sivuilta koivurangoilla ja keskelle pinoa on piilotettu puoliksi halkaistu koivuhalko. Teos kuvastaa jälkiteollisessa palveluyhteiskunnassa tapahtunutta suomalaisen identiteetin muutosta, jossa kansalliset aiheet ovat sekoittuneet keskenään. Koskenkorva mielletään elintarvikkeeksi, jota saa lähes jokaiselta paikkakunnalta sen suurimman ruokakaupan vierestä. Sen sijaan koivuhalon etsiminen voi olla monelle urbaanille ihmiselle hankalampi tehtävä. Lisäksi koivuhalkoa voi olla syytä piilotella, sillä erityisesti taajama-alueilla yksittäinen halko taskussa liikkuminen voisi antaa aihetta viranomaisten paikalle kutsumiseen. Pino on täysin kotimainen tuote ja se edustaa kansallista postmodernia tekotaidetta puhtaimmillaan.

Muumien tiedostus

Olipa kerran Muumilaakso, joka sijaitsi kaukana maailman pohjoisella laidalla. Muumilaaksossa oli suurimman ajan vuodesta sateista, tuulista ja harmaata, mutta asukkaiden mielissä paikka näyttäytyi pienenä punavihreänä paratiisina. Muumilaakson asukkaat harrastivat ahkerasti taiteita ja kulttuuria, ruumiinkulttuuriakaan unohtamatta. Olipa muumilaaksossa muutama filosofikin, mutta heille ei yleensä annettu suunvuoroa.

Muumilaaksossa tiedettiin, että sen terveydenhuoltojärjestelmä oli maailman paras. Ja siellä oli maailman paras koulujärjestelmäkin, jota tultiin välillä ihan Japanista asti katsomaan. Muumilaakson asukkaat olivat tunnettuja erinomaisesta taloudenpidostaan ja tästä syystä Muumilaaksolla oli maailman paras luottoluokitus. Lisäksi Muumilaaksossa osattiin hoitaa sekä idän että lännen suhteita maailman parhaimmalla tavalla. Oikeastaan Muumilaakso oli asukkaidensa mielestä onnellisin paikka maailmassa ja paras paikka muumilaaksolaisille. Eikä muumilaaksoon juuri kaivattu muunlaisia totuuksia ulkomaailmasta.

Eräänä päivänä Muumilaaksoon alkoi ilmestyä ulkopuolisesta maailmasta vaikutteita saaneita metsuriseksuaaleja. Tiedättehän ne parrakkaat miehet – ja naiset, jotka pukeutuvat trendikkäisiin ruutupaitoihin. Aluksi metsuriseksuaalit sekoittuivat vaivattomasti katukuvaan, eikä heihin kiinnitetty Muumilaaksossa sen suurempaa huomiota. Sen sijaan läheisessä Impivaarassa havahduttiin hyvinkin pian uusien parrakkaiden tulokkaiden saapumiseen ja siellä heitä pidettiin välittömänä uhkana Muumilaakson kulttuurilliselle kehitykselle.

Impivaaran väki oli jo aiemminkin huolestunut Muumilaakson kulttuurillisesta kehityksestä. Harrastettiinhan Muumilaaksossa toki taiteita, mutta J.V. Snellmanin innoittaman koulujärjestelmän kasvatteina impivaaralaiset olivat Hegelinsä lukeneet. Ja Muumilaakso oli jäänyt pahasti jälkeen hegeliläisen absoluuttisen hengen ilmenemismuotojen kehityksestä. Yhteiskuntaa voitaisiin kuitenkin nostaa korkeammalle tasolle kohti täydellistä valtiota, mikäli uskonnolliset myytit ja symbolit saataisiin palautettua tekotaiteellisen postmodernismin tilalle.

Nyt impivaaralaisten aika oli vihdoinkin koittanut. Muumilaakso voitaisiin vielä pelastaa kulttuurin puhdistuksen hengessä soluttautumalla muiden parrakkaiden tulokkaiden joukkoon. Ja tarkoitushan oli perimmiltään hyvä: sivistää punavihreässä kuplassa elävää Muumilaakson väkeä. Eikä filosofeille tai muille oppineille annettu vieläkään suunvuoroa. Mutta ehkäpä he saavat tilaisuutensa sitten, kun Minervan pöllö lähtee lentoon hämärän laskeutuessa. Tai muuten sen pituinen se.

Tapoja moukistuneelle

Pääsiäisen aikaan perheellämme on ollut tapana matkustaa Roomaan viettämään kevään alkua edes hieman kotimaata lämpimämmässä ilmanalassa. Tälläkin kertaa Italiaan saavuttuani havaitsin sekä kielitaitoni että tapakulttuurin tuntemukseni ruostuneen pitkän ja pimeän Suomessa vietetyn talven jälkeen. Onneksi tunnen erään varsin tehokkaan keinon palauttaa muistiin paikallinen tapakulttuuri. Parasta on vuokrata auto ja lähteä ajelulle hieman vieraan tuntuisella vuokra-autolla Rooman keskustaan. 

Rooman liikenteessä kohtaa hyvin nopeasti sekä paikallisen tavan etuilla jokaisessa mahdollisessa tilanteessa että italialaisen joustavuuden sääntöjen suhteen. Ensimmäisiä kertoja Roomassa ajaessani hämmennyin siitä, että liikennevaloissa voi kaksikaistaisella tiellä olla neljäkin autoa rinnakkain ja mopot vielä päälle. Kaupunkialueella ajokaistat ovatkin lähinnä viitteellisiä ja monilla on tapana ajaa kaistojen välissä käyttäen varmuuden vuoksi molempia kaistoja. Jokainen risteys on ajassa muuttuva kaoottinen systeemi, josta voi selvitä läpi vain menemällä rohkeasti sekaan kieli keskellä suuta.

Pohjoiseurooppalaiselle hämmästyttävintä Rooman sekavassa liikenteessä on se, että törmäyksiä tapahtuu loppujen lopuksi aika harvoin. Ainakaan en ole niitä jo lähes 15 vuotta kaupungissa käytyäni juurikaan nähnyt. Kenties kaoottisen liikennekulttuurin pitää voimissaan yltiöpäinen joustavuus ja toisten kulkijoiden liikkeiden ennakointi riippumatta siitä, noudattavatko kulkijat minkäänlaisia liikennesääntöjä. Tottumattomalle tämä tekee autoilusta hieman stressaavaa. Kotimaan liikenteessähän on totuttu siihen, että kylkeen voi huoletta ajaa, mikäli toinen osapuoli vähänkään rikkoo liikennesääntöjä. 

Toisaalta tämä Rooman liikenteestä saatava stressi antaa juuri sen oikean kuvan paikallisesta tapakulttuurista. Samankaltaisen stressin voisi saada illallistaessaan suuremmassa italialaisessa seurueessa. Tällöin saisi keskittyä sekavan liikenteen sijasta useaan samanaikaiseen ja varsin kovaääniseen keskusteluun samalla, kun yrittäisi paikallisten tavoin rohmuta riittävästi pöytään yhteiseksi tarjottua ruokaa. Tässäkään lajissa ei aremmat tai hitaammat pärjäisi.

Italialainen joustavuus näkyy Rooman katukuvassa myös ajoneuvojen loputtoman luovassa pysäköinnissä. Historiallisessa keskustassa autoja ja mopoja tuntuu olevan pysäköitynä vähän miten sattuu. Esimerkiksi suojatie tai pysäköintikieltomerkki ei näyttäisi olevan este pysäköinnille. Päällisin puolin vaikuttaisi siltä, ettei pysäköinninvalvojia ole kaupungissa häiriöksi asti. Valitettavasti se on kuitenkin vain illuusio, sillä sain muutama päivä sitten pysäköintisakon omasta mielestäni vallan erinomaisesti onnistuneesta pysäköinnistä. Ehkäpä en vielä tähänkään mennessä taida oikeanlaista italialaista joustavuutta liikennesääntöjä tulkitessani.

Rivat kennoissa

Koska alkaa kevät? Tätä kysymystä viisivuotias esikoiseni on toistellut tammikuun lopusta alkaen, kun lumet lähtivät ensimmäistä kertaa Helsingistä. Kysymykseen vastatessa täytyy olla erityisen huolellinen, ettei vaan jää kiinni katteettomista lupauksista, joista joutuisi vielä myöhemmin kärsimään. Toisaalta vuodenaikojen alkamista tai loppumista on Suomessa lähes mahdotonta ennustaa, sillä sää voi olla täsmälleen yhtä lämmin niin jouluna kuin juhannuksenakin.

Ilmatieteen laitoksen mukaan tähtitieteellinen kevät alkaa kevätpäivän tasauksesta ja kestää aina kesäpäivän seisaukseen asti. Toisaalta terminen kevät voi alkaa Etelä-Suomessa huomattavasti aikasemmin, kun päivän keskilämpötila kipuaa pysyvästi nollan yläpuolelle. Ilmatieteen laitoksen mukaan terminen kevät olisi alkanut tänä vuonna maan etelärannikolla jo helmikuun 18. päivänä. Tieteellisistä perusteluista huolimatta en uskaltaisi olla lapsille antamissani lausunnoissa näin optimistinen.

Parhaimman ajoituksen kevään alkamiselle tarjoaa sen sijaan tieliikennelain asetus ajoneuvojen käytöstä tiellä. Sen mukaan ajoneuvoissa saa käyttää nastarenkaita toista pääsiäispäivää seuraavaan maanantaihin saakka. Lainsäätäjän mukaan kevään tulisi olla siinä vaiheessa viimeistäänkin alkanut. Ja mihinpä sitä luottaisi, jos ei suomalaiseen lainsäätäjään. Tästä syystä olenkin luottavaisesti ilmoittanut esikoiselleni kevään alkavan täsmälleen viikko pääsiäisen jälkeen, mutta silloinkin varsin hitaasti.

Maaliskuun alkupuolella olin tosin jo kääntymässä toiveikkaammaksi kevään alkamisen suhteen, kun lämpömittari alkoi näyttää jääkaappia korkeampia lämpötiloja useamman päivän ajan. Olinpa jo vakavasti suunnittelemassa kesärenkaiden vaihtoakin, kunnes käyttämäni autohuoltoliikkeen asikaspalvelija ilmoitti minulle renkaidenvaihtosesongin olevan vielä kaukana edessäpäin. Kun kysyin, onnistuisiko renkaidenvaihto millään ennen sesongin alkua, niin sain vastaukseksi varsin kattavan ennusteen maaliskuun lopulla alkavasta takatalvesta. Tuntui autohuollossa olevan niin tarkat sääennusteet, että epäilen palkkalistoilla olevan meteorologeja. Se selittäisi myös osan korkeista huoltolaskuista.

Mutta nyt pääsiäisen mentyä kevään alkuun on tieliikennelain asetuksen mukaan enää se viikko. Siispä on aika vähitellen siirtää lumikolat ja kelkat varastoon ja nauttia keväisistä päivistä. Mitäköhän eroa muuten on joululla, pääsiäisellä ja juhannuksella? Ainoastaan yhtenä noista yllättävä lumisade ei aiheuta suurta pettymystä.