Viikkosukat

Viime perjantaina vietettiin kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää. Perheessämme päivä alkoi sillä, että lapsemme yrittivät parhaansa mukaan ottaa oikeudet omiin käsiinsä. Ja laistaa kaikista mahdollisista velvollisuuksistaan - kuten esimerkiksi aamupalasta ja pukemisesta. Tosin tuo aamu ei poikennut heidän suhteen millään tavoin normaalista arkiaamusta.

Sen sijaan omaa aamuani varjosti sukkapulma. Tiedättehän sen tunteen, kun sukkalaatikosta löytyy muutaman pesukierroksen jälkeen vain parittomia sukkia. Puolisoni löysi tuohon ongelmaan varsin käytännöllisen ratkaisun muutama vuosi sitten. Jos ostaa viikonpäivillä nimettyjä viikkosukkia, niin sukkaparien yhdistäminen helpottuu ja parittomien sukkien hävikki pienenee merkittävästi. Tuosta hetkestä lähtien olenkin käyttänyt lähinnä viikonpäivillä nimettyjä sukkia ja siten siirtänyt parittomien sukkien ongelman muiden perheenjäsenten huoleksi.

Vaikka ratkaisu onkin yksinkertaisuudessaan mainio, täysin ongelmaton se ei kuitenkaan ole. Parittomien sukkien määrä sukkalaatikossani on toki vähentynyt, mutta sen sijaan sukkaparien jakautuminen eri viikonpäiville on kaikkea muuta kuin tasaista. Jostain syystä tiistai- ja lauantaisukkien hävikki vaikuttaa olevan huomattavan suurta ja vastaavasti torstaisukkia löytyy sukkalaatikostani yllin kyllin. Mielestäni olen kuitenkin ollut hyvin huolellinen sukkien oikea-aikaisessa käytössä, enkä ainakaan muista menneeni yhtenäkään torstaiaamuna ilman sukkia töihin. Olen toki oppinut ajankulun olevan suhteellista teoreettisessa mielessä, mutta en olisi uskonut suhteellisuusteorian ilmenevän käytännön elämässä viikkosukkien jakauman epäsymmetrisyytenä. Tai sitten joku muu perheestämme käyttää salaa viikkosukkiani.

Sukkien tavoin katoavaisia tuntuvat olevan myös liito-oravat. Talouselämä-lehden mukaan maassamme on monia alueita, joissa karttamerkintöjen mukaan tulisi olla liito-oravia, mutta niitä ei ELY-keskuksen asiantuntijoidenkaan mukaan ole edes lähialueilta löydetty. Jos yksittäinen oravahavainto on päätynyt aikojen saatosssa karttoihin, merkintöjä ei pystytä poistamaan, vaikka havaintoja niistä ei enää alueella olisikaan. Mikäköhän on se oravien etujärjestö, joka on pystynyt pitämään saavutetuista eduista näin hyvin kiinni? Liito-oravien nykyisen kannan väitetään olevan maassamme hyvin vahva. Mikäli kannan arvio pohjautuu kuitenkin perusteettomiin karttamerkintöihin, niin suojelu voi olla hyvinkin perusteltua, mutta aivan muilla alueilla - suhteellista siis sekin.

Innovaatiot sinne, minne ne kuuluvatkin

Viime viikonloppuna Helsingissä järjestettiin suurmielenosoitus hallituksen leikkauspolitiikkaa vastaan. Hallitushan lupasi leikata sosiaalietuuksia kaikilta ansioidensa mukaan, mikäli työmarkkinajärjestöjen kanssa ei päästä yhteiskuntasopimukseen - eikä päästy ainakaan vielä tällä kierroksella. Viikonlopun suurmielenosoituksen tunnetuimmaksi iskulauseeksi lienee noussut kehoitus työntää innovaatiot sinne, minne aurinko ei paista.

Yksi Suomen taloushistorian merkittävimmistä innovaatioista on eittämättä ollut matkapuhelin. Matkapuhelinteollisuushan nosti maamme talouden huimaan kasvuun 1990-luvun alussa koetusta pankkikriisistä sekä siitä seuranneesta lamasta. Innovaationa matkapuhelimella on ollut se erinomainen ominaisuus, että se on ollut helppo työntää ahtaampiinkin aukkoihin, ehkäpä ihan ensimmäisiä tiiliskiven kokoisia malleja lukuunottamatta. Ja lisäksi viihtyisyyttä lisäävä värinähälytin on tullut vakiovarusteena jo hyvinkin varhaisissa malleissa.

Aina kotimaiset innovaatiot eivät ole kuitenkaan olleet niin helposti koloonmeneviä. Savupiipputeollisuuden kulta-aikoina eräskin vuorineuvos julisti, että maastamme ei kannata vielä ulkomaille mitään hevosta pienempää. Ja innovaatiot olivatkin siihen aikaan tuota kokoluokkaa. Sen sijaan hyvin menestynyt peliteollisuutemme on osoittanut, että nykypäivän innovaatiot voivat olla kokonaan aineettomia. Eipä niissä olisi paljoa mihinkään työnnettävää.

Valtiovarainministeriön uusia innovaatioita on ensi vuoden talousarvioon esitetty rikesakkojen roima korotus. Korotuksen jälkeen julkisella paikalla virtsaamisesta ropsahtaisi nykyisen 20 euron sijasta peräti 60 euron rikesakko. Valtiovarainministeriö olisi toki voinut mennä innovoinnissaan hieman pidemmälle ja suunnitella julkisille paikoille ekologiset pisuaarit, joista urea voitaisiin kerätä myytäväksi lannoitekäyttöön. Naisten virtsan keruuseen löytyisikin jo ruotsalainen innovaatio, joka tosin vaatisi ympärilleen pienen suojakopperon. Vaan eipä taitaisi Elintarviketurvallisuusvirasto Evirakaan antaa lupaa julkisilta paikoilta kerätyn urean lannoitteeksi myymiselle, joten valtion rahallinen hyöty voisi jäädä näistä innovaatioista saamatta.

24h

Huonoin aika kodinkoneiden hajoamiselle lienee heinäkuu. Tuolloin lähes jokainen kodinkoneiden merkkikorjaaja on viettämässä hyvin ansaittua kesälomaansa. Erityisen huonoksi ajankohta osoittautuu, mikäli hajonnut kodinkone sattuu olemaan joko jääkaappi tai ilmastointilaite. Vuoden lämpimin ja tänä vuonna kenties myös kostein kuukausi soveltuu mahdollisimman huonosti sekä kylmätavaroiden parvekesäilytykseen että asuinhuoneiston viilennykseen tuulettamalla.

Alle vuoden ikäinen jääkaappimme hajosi heinäkuisena lauantaiaamuna, joka on puolestaan kesäviikon sisällä huonoin ajankohta kodinkoneen hajoamiselle. Siitä on seuraavaan huoltoliikkeiden avautumisajankohtaan eli seuraavaan maanantaihin suhteellisen pitkä aika, ainakin kylmätavaroiden säilytystä silmällä pitäen. Koska kyseisen jääkaapin takuuaikaa oli vielä yli vuosi jäljellä, niin en voinut yksinkertaisesti vain marssia johonkin lauantaisin avoinna olevaan kodinkoneliikkeeseen ostamaan tilalle uutta jääkaappia.

Siispä aloin etsiskellä verkosta tuolloin mahdollisesti päivystävää kodinkonekorjaajaa, joka voisi ottaa takuukorjauksen hoitaakseen jo viikonlopun aikana. Pienen etsinnän jälkeen löysinkin kodinkonehuollon, joka kertoi verkkosivuillaan palvelevansa sähköpostilla 24h. Tai niin ainakin asian tulkitsin ja lähetin tuonne välittömästi palvelupyynnön sähköpostitse. Tämän jälkeen jäin innolla odottamaan, kuinkakohan pian kodinkonekorjaaja vastaisi sähköpostiini ja saisinko korjauksen hoidettua jo kuluvan viikonlopun aikana. Seurasin sähköpostiani suhteellisen tarkkaan koko lauantai-iltapäivän, -illan ja vielä koko sunnuntainkin, kunnes luovuin toivosta.

24h taisikin tarkoittaa sitä, että asiakas saa lähettää sähköpostia mihin vuorokauden aikaan tahansa ja huoltoliike vastaa sähköpostiin sitten virka-aikana, kunhan sattuu ehtimään. Ja tulihan se vastaus hyvissä ajon maanantaiaamupäivällä yllättäen edelleenkin positiivisesti vain kahden päivän odotuksen jälkeen. Uutta jännitystä nostatti ilmaan kuitenkin se tosiseikka, että korjausajankohdaksi saimme heti seuraavan viikon tiistain. Palvelupyyntöni perusteella tehdyn diagnoosin mukaan jääkaappimme tarvitsisi siirrännäisiä peräti ruotsalaiselta luovuttajilta. Viisihenkinen lapsiperheemme saisi siis nauttia ekologisesta jääkaapittomasta elämästä parhaimmillaankin vähintään kymmenen päivän ajan. Onneksi kodistamme löytyi jääkaapin korvikkeeksi pieni viinikaappi, jonka tyhjentämiseen ei tosin tahtonut yksi viikonloppu riittää.

Viime talvena uutisoitiin internettiin liitetyn jääkaapin lähettäneen todistetusti ensimmäistä kertaa roskapostia. Jääkaappi oli osa hakkeroitua bottiverkkoa, johon kuului yli 100 000 erilaista internettiin kytkettyä laitetta. Nähtävästi kyseessä ei ole kuitenkaan ollut meidän jääkaappimme, sillä tämä yksilö ei onnistunut lähettämään kodinkonekorjaajalle minkäänlaista sähköpostia. Eikä myöskään oikeaa diagnoosia tilastaan, edes insinöörin auttamana. Saavuttuaan kodinkonekorjaaja sai silti vian aiheuttaneen katkenneen johdon korvattua toisella jääkaapin sisältä löytyneellä johdolla. Jääkaappimme palasi siis elävien kirjoihin hyvin pienellä korjaustoimenpiteellä vain kymmenen päivän odotuksen jälkeen.

Kesäverhot

Kouvolan sanomat uutisoi lintujen syysmuuton alkaneen tänä vuonna jo heinäkuun viimeisellä viikolla. Ehkäpä syksy tulee tänä vuonna normaalia aikaisemmin, kun normaali heinäkuun sademääräkin ehti jo täyttyä hyvissä ajoin ennen kuun loppua. Kesän hellepäivien lukumääräkin on laskettavissa ammattisahurin yhden käden sormin. Tämän seurauksena mansikkasadot jäänevät hyvin pieniksi - ainakin siltä näyttäisi omalla parvekkeellamme.

Kaikesta huolimatta kotimaan kesässä on edelleenkin yksi piirre, josta tietää kesän olevan vielä käynnissä. Vaikka auringonnousu ei pilvien takaa sattuisikaan näkymään, niin lastenhuoneemme valoisuustaso saavuttaa kriittisen pisteen viimeistään aamukuuteen mennessä. Tästä lähtien vähintäänkin yksi perheemme aikuisista on hereillä seuraavaan hämärän hetkeen saakka. Ja tyypillisesti vielä riippumatta siitä, sattuuko ensimmäinen valoisuustason kriittisen pisteen havainnut henkilö itse nukahtamaan välillä vai ei.

Tilanteen olisi voinut korjata yksinkertaisimmillaan hankkimalla makuuhuoneisiimme pimennysverhot. Niitä ei ole aikaisempien kesien kokemusten perusteella vielä hankittu, sillä vietämme vasta ensimmäistä kesäämme nykyisessä asunnossamme. Toisaalta tänä vuonna kesäaurinko on paistanut makuuhuoneisiimme sen verran harvoin, että pimennysverhoja ei ole tarvinnut hankkia kesän aikana asuntomme lämpötilan pitämiseksi asuinkelpoisena. Kun pakottavaa tarvetta ei ole vielä tullut, niin eipä savolaistaustainen maaltamuuttaja ole vielä tähän mennessä verhoja jaksanut hankkia. Ja pianhan syksy hoitaa valoisuusongelman pois päiväjärjestyksestä.

Mikäli tilanne vielä jostain syystä kääntyy huonommaksi elokuun aikana, niin lähikaupastamme löytyy helposti materiaalit väliaikaisten pimennysverhojen valmistamiseksi. Muutama viikko sitten Mallorcalla lomaillessamme yövyimme vanhan maalaistalon oliiviöljykellarista tehdyssä asuintilassa. Kellarin kaarevat suuaukot olivat suljettu lasiseinin ilman minkäänlaisia verhoja, jotka olisivat voineet pitää päivisin paahtavan kuumuuden tuon ilmastoimattoman tilan ulkopuolella. Vain yhden vuorokauden kuumuudesta kärsittyämme armas humanistipuolisoni kehitti ruokakaupasta saatavilla olevista materiaaleista väliaikaiset tee-se-itse-pimennysverhot, jotka pitäisivät valon ja kuumuuden asuintilamme ulkopuolella.

Pimennysverhojen päämateriaalina toimivat suuret mustat jätesäkit, jotka voi kätevästi leikata auki verhojen riittävän pituuden saavuttamiseksi. Jätesäkkimuovi pitää mainiosti valon verhon ulkopuolella, mutta samalla se kuitenkin imee lämpöä puoleensa. Lämmön keräystä voi puolestaan vähentää teippaamalla verhojen ulkopintaan trendikkäät lämpöä heijastavat raidat alumiinifoliosta. Lopputulos ei kenties vastannut esteettisesti Mallorcan nimekkäimpien verhosuunnittelijoiden luomuksia, mutta ainakin verhot pitivät suuren osan asuinkellariimme tarkoitetusta kuumuudesta tilan ulkopuolella. Ehkäpä verhot sopisivatkin edustamaan käytännöllisyydestä kumpuavaa skandinaavista muotoilua.

Pohjoismaista designia mallorcalaisessa maalaistalossa

Kaikki muumit laaksossa

Viimeisellä lomaviikollani päätin tukea kotimaista matkailua vaisuista kesäsäistä huolimatta. Tänä vuonna kotimaan matkakohteeksi valikoitui Naantalin Muumimaailma, jota useat lapselliset tuttavani olivat jo useaan kertaan suositelleet. Eivätkä lapsemmekaan pistäneet suuremmin hanttiin tuota matkakohdetta ehdottaessamme, vaikka hattivatit ja mörkö vaikuttivat etukäteen hieman pelottavan pienimpiä matkalaisiamme.

Kattavien verkkosivujen ja opasteiden ansiosta kotimaan matkailu on yleensä varsin mukavaa ja helppoa verrattuna monen muun maan kohteisiin. Siispä kasvatin muumimatkamme haastavuustasoa aloittamalla matkan järjestelyt vain kaksi päivää ennen aioittua lähtöpäiväämme. Ensimmäinen haaste ilmaantuikin heti hotellihuoneita etsiessäni: sekä Naantalin että Turun hotellit vaikuttivat olevat täyteen varattuja haluaminamme päivinä. Enpä olisi uskonut edes kesäaikaan ihmisten haluavan tuolle seudulle näin sankoin joukoin.

Löysin kuitenkin vapaan perhehuoneen hieman kauempana Turun keskustasta sijaitsevasta kylpylästä. Tuo vaihtoehto vaikutti varsin oivalliselta, sillä täten voisimme jatkaa Välimerellä aloittamaamme kesän uintikautta kylpylän lämmitetyissä altaissa. Kylpylähotelliin saavuttuamme huomasimme hyvin pian paikan olevan erityisesti ikäihmisten suosiossa. Jo vastaanoton jonossa lapsemme saivat aikaan sellaisen hässäkän, että muilta hotellin asiakkailta oli tekohampaat pudota suusta. Lisäksi edessämme asioivan herrasmiehen kuulolaite lienee mennyt siinä määrin tukkoon, että hänen täytyi ystävällisesti huomauttaa lastemme iloisesta kirmailusta ympärillään.

Viimeisimmätkin epäilyt hotellimme luonteesta karisivat käydessämme illallisella hotellin ja samalla koko lähiseudun ainoassa ravintolassa. Ruokalistalta ei näyttänyt löytyvän juuri mitään lapsille kelpaavaa lukuunottamatta yksinkertaista pizza margheritaa. Olimme kenties ensimmäinen tuon ruoka-annoksen tilannut asiakas, sillä tarjoilija ei kyseistä pizzaa vaikuttanut tuntevan. Eikä selvästi kokkikaan - pizzapohja oli läpeensä kyllästetty chilipohjaisella makealla barbeque-kastekkeella. Ei tuota pystynyt lapsi syömään, eikä oikeastaan aikuinenkaan. Eikä olisi pystynyt samaisessa ravintolassa Ipaneman tytön tahtiin horjuneet ikäihmisetkään. 

Suureksi yllätyksekseni hotellin vastaanotossa myytiin kuitenkin Muumimaailman pääsylippuja. Tuolla seudulla lippuja hotellista ostettaessa on se etu, että voi hankkia kahden päivän liput yhden päivän lippujen hinnalla. Erehdyin kysymään noita lippuja ensimmäisen kerran hotellin yöpäivystäjältä. Hän onnistui kyllä liput vastaanottotiskin syövereistä löytämään, mutta ei kuitenkaan osannut niitä minulle oikeaoppisesti myydä. Ei kuuleman mukaan kukaan ollut näitä häneltä pariin vuoteen kysellyt. Onneksemme päivävirkailijat olivat tässäkin asiassa häntä nohevampia ja saimme liput hankittua seuraavana aamuna.

Hotellin aamiaisella ymmärsimme olevamme terveyskylpylässä. Kaikki epäterveelliset ruoka-ainekset maistuivat siltä, ettei niitä halunnut vapaaehtoisesti ylensyödä. Edes kahviakaan ei mielellään juonut useaa kupillista. Vähäkaloriseksi jääneen buffet-aamiaisen jälkeen pääsimme onnistuneesti Muumimaailmaan. Hieman heikommasta säästäkin huolimatta paikan suosio yllätti positiivisesti ja päädyimme käymään paikassa toistamiseen heti seuraavana päivänä. Ja Muumimamman kettiön kotiruoka osoittautui yllättävän hyväksi lounasvaihtoehdoksi - varsinkin moneen huonompaan verrattuna.

Lomasuihku

Ensimmäinen loma-aamumme Mallorcalla alkoi olosuhteisiin nähden varsin rauhallisesti. Merkittävästä yhden tunnin aikaerosta huolimatta lapset jaksoivat nukkua peräti aamuseitsemään asti, jota voinee tätä nykyä pitää lomallakin loistosuorituksena. Olihan heidät toki edellisenä iltapäivänä väsytetty neljän tunnin lentomatkalla sekä noin tunnin kestäneellä automatkalla, kaikesta niihin liittyvästä odottelusta puhumattakaan. Joka tapauksessa, edelliseen matkapäivään verrattuna, herätys vuokraamassamme mallorcalaistalossa oli rauhallinen kuin mereltä puhaltanut raikas aamutuuli.

Seesteinen aamutunnelma kantoi tuona aamuna koko aamiaisen ajan, sillä perheemme kärsimättömimmät sielut olivat vielä suhteellisen jännittyneitä uudesta vuokratalostamme. Lisäksi talomme oli varustettu kiitettävän isolla televisiolla, josta tulleet espanjankieliset lastenohjelmat näyttivät vaikuttavan lapsiimme aivan yhtä hypnoottisesti kuin kotonakin. Rauhaisa aamuhetkemme sai kuitenkin pian ansaitsemansa päätöksen, kun aamusuihkun aika koitti. Kylpyhuoneessa odotti tyypillinen eteläeurooppalainen suihku, jossa käynti käy nautinnon sijasta pikemminkin työstä.

Päällisin puolin kylpyhuoneesta löytynyt suihku näytti lähes modernilta kaikkine hierontasuuttimineen - tai sitä se oli ehkä ollut useita vuosia sitten. Suihkun oikeita säätöjä etsiessäni sain ensimmäisenä pienen siuhkusta irronneen selkähierontasuuttimen osan vatsaani ja sitä seurasi kylmä vesisuihku samaan paikkaan. Toisaalta tuota kehon kohtaa ei tarvinne enää muutamaan päivään hieroa. Seuraavaksi sain kylmän suihkun niskaani ja aloin toden teolla etsiä suihkusta lämpimän veden tuottavaa säätöä. Usean minuutin vääntelyn ja odottelun jälkeen tulikuuma vesi vihdoinkin hieroi jo valmiiksi hionnutta päänahkaani. Mutta ei tuota nautintoa kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä kuuman veden tulo loppui tyystin juuri löydettyäni sopivan lämpöistä vettä.

Eipä tämä tosin ollut ensimmäinen kerta, kun eteläeurooppalainen suihku onnistui yllättämään. Lukemattomat kerrat suihkussa käynti on ollut hitaasti valuvan veden jatkuvaa säätelyä sopivan lämpöiseksi. Vaikka tämä asia on hyvin tiedossa, niin aika nopeasti se kotimaisia suihkuja käyttäessä aina unohtuu. Ja sama ilmiö on toki toistunut useissa Lontoon hotelleissakin niiden huikeasta hintatasosta huolimatta. Vain eräs venäläinen suihku on vienyt näistä voiton - sieltä kun ei tullut lämintä vettä odottamallakaan. Siispä tälläkin kertaa lomalta kotiinpaluussa on ainakin yksi asia, josta voi nauttia arjen alkaessa.

Kesäkeitto

Helsingin kaupungin parhaimpia palveluita on kesäkuukausina lapsille tarjottava ilmainen keittolounas läheisessä leikkipuistossamme. Vanhempien vaivana on vain lasten varustaminen keittolautasella, lusikalla ja mukilla sekä tietenkin lasten toimittaminen leikkipuistoon puoleen päivään mennessä. Kokemukseni perusteella tuo viimeisin tehtävä on vanhemmille kaikkein vaativin. Hämmästyksekseni puistossa lapsillemme näyttää maistuvan sellaisetkin keitot, joihin ei kotona koskettaisi. Ovatpahan ainakin oppineet, että ilmainen lounas kannattaa aina syödä.

Sen sijaan leikkipuistossa päivystäville vanhemmille ei ilmaista lounasta ole ollut tarjolla. Aikuisten on haettava lounaansa itse esimerkiksi jostakin lähiseudun sushi-ravintolasta ja kiikutettava annos puikkoineen päivineen leikkipuistoon syötäväksi. Kaupunki voisikin, sekä nykyisiä että tulevia veronmaksajia palvellakseen, laajentaa leikkipuistoruokailun kattamaan ensi kesänä myös valvovien omaisten sushi-annokset. Ja nehän voitaisiin kustantaa esimerkiksi ohjaamalla Guggenheim-museoon kaavailtu kaupungin rahoitus tähän paremmin veronmaksajia palvelevaan tarkoitukseen.

Kotimaisessa valtamediassa uutisoitiin hiljattain Piilaaksossa kehitetystä ravintojuomasta nimeltään Soylent. Kiinteän ruoan korvaava juoma koostuu 35 ihmiselle välttämättömistä hivenaineista, vitamiineista, rasvoista ja hiilihydraateista. Juoman väitetään näyttävän ja maistuvan lettutaikinalta, mutta sitä ei ilmeisestikään voi juoda nautinnokseen. Se kuitenkin sisältää ravintoympyrän tärkeimmät rakenneaineet, joten juoman avulla ihminen pysyisi terveenä syömättä laisinkaan. Jonkin verran on kehitys kulkenut eteenpäin opiskeluvuosieni pakastepitsoista, joita eräs kaverini kutsui jo silloin ravintoympyröiksi.

Kävin tällä viikolla kokemassa elämyksen nimeltään Illallinen pimeässä, jossa syödään kolmen ruokalajin illallinen täysin pilkkopimeässä. Pimennetyn näköaistin sijasta ruoka-annoksiin oli tarkoitus herkistyä voimallisemmin muiden aistien avulla. Suureksi yllätyksekseni pelkän makuaistin varaan heittäytyminen saikin aikaan varsin vaisun illalliselämyksen. Ehkäpä illallisruokienkin makumaailmoissa olisi ollut hieman  parantamisen varaa, mutta pilkkopimeässä tutut ruoka-annoksetkin maistuivat pari kertaluokkaa normaalia latteammilta. Suurin elämykseni lienee ollut onnistumisen ilo siitä, että ilman näköaistin apuakin lautasen saa kaluttua tyhjäksi kohtuullisen nopeassa ajassa. Samankaltaisen kokemuksen olisi kenties voinut saada kauhomalla Soylentiä silmät sidottuina. Saisikohan tästä kohtuuhintaisen vaihtoehdon ensi kesän puistoruokailuille?

Postmodernia tekotaidetta

Yksi viikon kuumimmasta taidekeskustelusta lienee noussut erään Perussuomalaisen Helsingin kaupungin varavaltuutetun ehdotuksesta pystyttää Tom of Finland -patsas Helsingin tulevan keskustakirjaston kupeeseen. Ehdotus sai vahvaa kannatusta Helsingin Perussuomalaisten Nuorten keskuudessa, sillä tällä tavoin kaupunki voisi osoittaa suuntaavansa katseensa ulkomaisesta tuontikulttuurista suomalaisiin taiteilijoihin. Ja onhan Tom of Finland toki maailmalla tunnustettua kuvataidetta, johon suomalaiset osaavat Ps-nuorten mukaan suhtautua pilke silmäkulmassa.

Pilke ei kuitenkaan tainnut osua Helsingin Perussuomalaisten valtuustoryhmän johtohahmojen silmäkulmaan, sillä he tyrmäsivät ehdotuksen perussuomalaisten arvojen vastaisena. Perussuomalaisten ilmoitettiin olevan sosiaaliskristillinen liike, jonka arvoihin ei sovi antaa vääränlaisia vaikutteita lapsille. Ja saattaisihan patsas ärsyttää vanhempaakin väestöä, maahanmuuttajista puhumattakaan.

Arvioimatta enempää Ps-nuorten ehdotuksen lopullisia tarkoitusperiä esitys näyttäisi aiheuttaneen puolueen sisällä jonkinasteisen taiteeseen kohdistuvan arvoriidan. Onhan puolueen vaaliohjelmassa jo aiemminkin arvosteltu postmodernia tekotaidetta, mutta se lienee ollut vaalitaktinen kikka tosikoiden ärsyttämiseksi. Oli miten oli, niin ainakin nykyistä puolueen sisäistä taiteen arvokeskustelua käydään julkisissa medioissa käyttämättä toisten puolueiden tavoin suljetun mikrofonin taktiikkaa.

Ehkäpä Ps-nuorten tarkoituksena olikin vain yritys lähentyä kaupunkien itsensä tiedostavaa kulttuuriväkeä. Mikäli näin on, niin kannustaisin heitä aloittamaan varovaisesti kansallisista aiheista postmodernin tekotaiteen materiaalina. Näin oma puolueväkikin voitaisiin pitää samanaikaisesti tyytyväisenä. Esimerkkinä kansallisaiheisesta postmodernin tekotaiteen edustajasta esitän ohessa suunnittelemani teoksen Pino.

Teoksen materiaaleina on käytetty kotimaista puuta sekä aitoja avaamattomia Koskenkorvapulloja. Koskenkorvapulloista kahteen riviin kasattu pino on tuettu alta ja sivuilta koivurangoilla ja keskelle pinoa on piilotettu puoliksi halkaistu koivuhalko. Teos kuvastaa jälkiteollisessa palveluyhteiskunnassa tapahtunutta suomalaisen identiteetin muutosta, jossa kansalliset aiheet ovat sekoittuneet keskenään. Koskenkorva mielletään elintarvikkeeksi, jota saa lähes jokaiselta paikkakunnalta sen suurimman ruokakaupan vierestä. Sen sijaan koivuhalon etsiminen voi olla monelle urbaanille ihmiselle hankalampi tehtävä. Lisäksi koivuhalkoa voi olla syytä piilotella, sillä erityisesti taajama-alueilla yksittäinen halko taskussa liikkuminen voisi antaa aihetta viranomaisten paikalle kutsumiseen. Pino on täysin kotimainen tuote ja se edustaa kansallista postmodernia tekotaidetta puhtaimmillaan.

Muumien tiedostus

Olipa kerran Muumilaakso, joka sijaitsi kaukana maailman pohjoisella laidalla. Muumilaaksossa oli suurimman ajan vuodesta sateista, tuulista ja harmaata, mutta asukkaiden mielissä paikka näyttäytyi pienenä punavihreänä paratiisina. Muumilaakson asukkaat harrastivat ahkerasti taiteita ja kulttuuria, ruumiinkulttuuriakaan unohtamatta. Olipa muumilaaksossa muutama filosofikin, mutta heille ei yleensä annettu suunvuoroa.

Muumilaaksossa tiedettiin, että sen terveydenhuoltojärjestelmä oli maailman paras. Ja siellä oli maailman paras koulujärjestelmäkin, jota tultiin välillä ihan Japanista asti katsomaan. Muumilaakson asukkaat olivat tunnettuja erinomaisesta taloudenpidostaan ja tästä syystä Muumilaaksolla oli maailman paras luottoluokitus. Lisäksi Muumilaaksossa osattiin hoitaa sekä idän että lännen suhteita maailman parhaimmalla tavalla. Oikeastaan Muumilaakso oli asukkaidensa mielestä onnellisin paikka maailmassa ja paras paikka muumilaaksolaisille. Eikä muumilaaksoon juuri kaivattu muunlaisia totuuksia ulkomaailmasta.

Eräänä päivänä Muumilaaksoon alkoi ilmestyä ulkopuolisesta maailmasta vaikutteita saaneita metsuriseksuaaleja. Tiedättehän ne parrakkaat miehet – ja naiset, jotka pukeutuvat trendikkäisiin ruutupaitoihin. Aluksi metsuriseksuaalit sekoittuivat vaivattomasti katukuvaan, eikä heihin kiinnitetty Muumilaaksossa sen suurempaa huomiota. Sen sijaan läheisessä Impivaarassa havahduttiin hyvinkin pian uusien parrakkaiden tulokkaiden saapumiseen ja siellä heitä pidettiin välittömänä uhkana Muumilaakson kulttuurilliselle kehitykselle.

Impivaaran väki oli jo aiemminkin huolestunut Muumilaakson kulttuurillisesta kehityksestä. Harrastettiinhan Muumilaaksossa toki taiteita, mutta J.V. Snellmanin innoittaman koulujärjestelmän kasvatteina impivaaralaiset olivat Hegelinsä lukeneet. Ja Muumilaakso oli jäänyt pahasti jälkeen hegeliläisen absoluuttisen hengen ilmenemismuotojen kehityksestä. Yhteiskuntaa voitaisiin kuitenkin nostaa korkeammalle tasolle kohti täydellistä valtiota, mikäli uskonnolliset myytit ja symbolit saataisiin palautettua tekotaiteellisen postmodernismin tilalle.

Nyt impivaaralaisten aika oli vihdoinkin koittanut. Muumilaakso voitaisiin vielä pelastaa kulttuurin puhdistuksen hengessä soluttautumalla muiden parrakkaiden tulokkaiden joukkoon. Ja tarkoitushan oli perimmiltään hyvä: sivistää punavihreässä kuplassa elävää Muumilaakson väkeä. Eikä filosofeille tai muille oppineille annettu vieläkään suunvuoroa. Mutta ehkäpä he saavat tilaisuutensa sitten, kun Minervan pöllö lähtee lentoon hämärän laskeutuessa. Tai muuten sen pituinen se.

Tapoja moukistuneelle

Pääsiäisen aikaan perheellämme on ollut tapana matkustaa Roomaan viettämään kevään alkua edes hieman kotimaata lämpimämmässä ilmanalassa. Tälläkin kertaa Italiaan saavuttuani havaitsin sekä kielitaitoni että tapakulttuurin tuntemukseni ruostuneen pitkän ja pimeän Suomessa vietetyn talven jälkeen. Onneksi tunnen erään varsin tehokkaan keinon palauttaa muistiin paikallinen tapakulttuuri. Parasta on vuokrata auto ja lähteä ajelulle hieman vieraan tuntuisella vuokra-autolla Rooman keskustaan. 

Rooman liikenteessä kohtaa hyvin nopeasti sekä paikallisen tavan etuilla jokaisessa mahdollisessa tilanteessa että italialaisen joustavuuden sääntöjen suhteen. Ensimmäisiä kertoja Roomassa ajaessani hämmennyin siitä, että liikennevaloissa voi kaksikaistaisella tiellä olla neljäkin autoa rinnakkain ja mopot vielä päälle. Kaupunkialueella ajokaistat ovatkin lähinnä viitteellisiä ja monilla on tapana ajaa kaistojen välissä käyttäen varmuuden vuoksi molempia kaistoja. Jokainen risteys on ajassa muuttuva kaoottinen systeemi, josta voi selvitä läpi vain menemällä rohkeasti sekaan kieli keskellä suuta.

Pohjoiseurooppalaiselle hämmästyttävintä Rooman sekavassa liikenteessä on se, että törmäyksiä tapahtuu loppujen lopuksi aika harvoin. Ainakaan en ole niitä jo lähes 15 vuotta kaupungissa käytyäni juurikaan nähnyt. Kenties kaoottisen liikennekulttuurin pitää voimissaan yltiöpäinen joustavuus ja toisten kulkijoiden liikkeiden ennakointi riippumatta siitä, noudattavatko kulkijat minkäänlaisia liikennesääntöjä. Tottumattomalle tämä tekee autoilusta hieman stressaavaa. Kotimaan liikenteessähän on totuttu siihen, että kylkeen voi huoletta ajaa, mikäli toinen osapuoli vähänkään rikkoo liikennesääntöjä. 

Toisaalta tämä Rooman liikenteestä saatava stressi antaa juuri sen oikean kuvan paikallisesta tapakulttuurista. Samankaltaisen stressin voisi saada illallistaessaan suuremmassa italialaisessa seurueessa. Tällöin saisi keskittyä sekavan liikenteen sijasta useaan samanaikaiseen ja varsin kovaääniseen keskusteluun samalla, kun yrittäisi paikallisten tavoin rohmuta riittävästi pöytään yhteiseksi tarjottua ruokaa. Tässäkään lajissa ei aremmat tai hitaammat pärjäisi.

Italialainen joustavuus näkyy Rooman katukuvassa myös ajoneuvojen loputtoman luovassa pysäköinnissä. Historiallisessa keskustassa autoja ja mopoja tuntuu olevan pysäköitynä vähän miten sattuu. Esimerkiksi suojatie tai pysäköintikieltomerkki ei näyttäisi olevan este pysäköinnille. Päällisin puolin vaikuttaisi siltä, ettei pysäköinninvalvojia ole kaupungissa häiriöksi asti. Valitettavasti se on kuitenkin vain illuusio, sillä sain muutama päivä sitten pysäköintisakon omasta mielestäni vallan erinomaisesti onnistuneesta pysäköinnistä. Ehkäpä en vielä tähänkään mennessä taida oikeanlaista italialaista joustavuutta liikennesääntöjä tulkitessani.

Rivat kennoissa

Koska alkaa kevät? Tätä kysymystä viisivuotias esikoiseni on toistellut tammikuun lopusta alkaen, kun lumet lähtivät ensimmäistä kertaa Helsingistä. Kysymykseen vastatessa täytyy olla erityisen huolellinen, ettei vaan jää kiinni katteettomista lupauksista, joista joutuisi vielä myöhemmin kärsimään. Toisaalta vuodenaikojen alkamista tai loppumista on Suomessa lähes mahdotonta ennustaa, sillä sää voi olla täsmälleen yhtä lämmin niin jouluna kuin juhannuksenakin.

Ilmatieteen laitoksen mukaan tähtitieteellinen kevät alkaa kevätpäivän tasauksesta ja kestää aina kesäpäivän seisaukseen asti. Toisaalta terminen kevät voi alkaa Etelä-Suomessa huomattavasti aikasemmin, kun päivän keskilämpötila kipuaa pysyvästi nollan yläpuolelle. Ilmatieteen laitoksen mukaan terminen kevät olisi alkanut tänä vuonna maan etelärannikolla jo helmikuun 18. päivänä. Tieteellisistä perusteluista huolimatta en uskaltaisi olla lapsille antamissani lausunnoissa näin optimistinen.

Parhaimman ajoituksen kevään alkamiselle tarjoaa sen sijaan tieliikennelain asetus ajoneuvojen käytöstä tiellä. Sen mukaan ajoneuvoissa saa käyttää nastarenkaita toista pääsiäispäivää seuraavaan maanantaihin saakka. Lainsäätäjän mukaan kevään tulisi olla siinä vaiheessa viimeistäänkin alkanut. Ja mihinpä sitä luottaisi, jos ei suomalaiseen lainsäätäjään. Tästä syystä olenkin luottavaisesti ilmoittanut esikoiselleni kevään alkavan täsmälleen viikko pääsiäisen jälkeen, mutta silloinkin varsin hitaasti.

Maaliskuun alkupuolella olin tosin jo kääntymässä toiveikkaammaksi kevään alkamisen suhteen, kun lämpömittari alkoi näyttää jääkaappia korkeampia lämpötiloja useamman päivän ajan. Olinpa jo vakavasti suunnittelemassa kesärenkaiden vaihtoakin, kunnes käyttämäni autohuoltoliikkeen asikaspalvelija ilmoitti minulle renkaidenvaihtosesongin olevan vielä kaukana edessäpäin. Kun kysyin, onnistuisiko renkaidenvaihto millään ennen sesongin alkua, niin sain vastaukseksi varsin kattavan ennusteen maaliskuun lopulla alkavasta takatalvesta. Tuntui autohuollossa olevan niin tarkat sääennusteet, että epäilen palkkalistoilla olevan meteorologeja. Se selittäisi myös osan korkeista huoltolaskuista.

Mutta nyt pääsiäisen mentyä kevään alkuun on tieliikennelain asetuksen mukaan enää se viikko. Siispä on aika vähitellen siirtää lumikolat ja kelkat varastoon ja nauttia keväisistä päivistä. Mitäköhän eroa muuten on joululla, pääsiäisellä ja juhannuksella? Ainoastaan yhtenä noista yllättävä lumisade ei aiheuta suurta pettymystä.

Museoauto

Miltä kuulosti autot vanhanaikaiset? Sain tämän korvamadon Fröbelin Palikoiden laulusta, eikä se tunnu millään lähtevän päästäni. Tällä viikolla oman museoauton hankintaan voi koittaa erityisen hyvä tilaisuus, sillä Yle on myymässä omistamiaan rekvisiitta-autoja tarjouskaupalla. Myynnissä on peräti kymmenen kotimaisissa elokuvissa esiintynyttä vanhaa autoa, joista kenties tunnetuin on Matti Ijäksen Katsastus-elokuvassa nähty Dodge. Noiden autojen toimintakunnosta Yle ei sen sijaan antane mitään takeita.

Amerikkalainen kyytipalveluyritys Uber on tehnyt jo useamman kuukauden ajan tuloaan Helsinkiin. Toiminnan laillisuudesta on debatoitu julkisuudessa kohtuumäärin muiden eurooppalaisten kohdekaupunkien tavoin. Muutama viikko sitten istuvan hallituksen liikenne- ja kuntaministeri linjasi Uberin toiminnan olevan Suomessa sallittua elinkeinotoimintaa. Yhtiöhän ei ole taksiyritys vaan ainoastaan kyytitilausten välittäjä. Sen sijaan kyytien ajaminen ilman taksilupaa ja taksinkuljettajan ammattipätevyyttä olisi laitonta.

Suomen taksiliikennelain mukaan henkilöitä saa kuljettaa ansiotarkoituksessa henkilöautolla vain, mikäli kuljetusyrityksellä on taksilupa ja kuljettajalla on taksinkuljettajan ammattiajokortti. Ilman näitä saa matkustajia kuljettaa ainoastaan laissa mainituissa poikkeustapauksissa kuten kotipalveluyrityksen toimesta tai museoautolla. Siispä tulevan uber-kuljettajan olisikin kätevintä aloittaa uransa museoautolla, jolloin hän voisi välttyä pitkältä ja hankalalta taksiluvan hankintaprosessilta.

Suomessa museoajoneuvon tulee olla vähintään 30 vuotta vanha, kunnoltaan ja varusteiltaan alkuperäistä vastaava tai sellaiseksi entisöity. Tähän kelvannee siis mikä tahansa 1980-luvun puoltaväliä vanhempi auto. Museoajoneuvoksi luokiteltua ajoneuvoa saa ajaa lain mukaan enintään 30 päivää vuodessa. Tästä syystä ammattimaisesti toimivan uber-kuljettajan tulisikin hankkia näitä yli 30 vuotta vanhoja autoja riittävä määrä elintasonsa turvaamiseksi. Esimerkiksi 7 museoautolla voisi jo ajaa 210 päivää, mikä vastaa suuruusluokaltaan tavallisen työntekijän vuotuista työaikaa lomat ja arkipyhät vähennettyinä. 

Siitäpä vaan kaikki kynnelle kykenevät uber-kuljettajat hankkimaan museoautoja. Näin voitaisiin ottaa osaa kansallisiin talouskasvutalkoisiin myös lisääntyneen käytettyjen autojen kaupan myötä. Hyvänä puolena museoautoissa on vielä tavanomaista liikennevakuutusta edullisempi museoajoneuvovakuutus. Eipä tainnut olla maan tunnetuin pankkiiri aivan väärässä kutsuessaan Eurooppaa museoksi.

Älytöntä

Maailman ensimmäinen ihmisen pään siirto toiseen kehoon voitaneen tehdä onnistuneesti jo kahden vuoden kuluttua. Näin ennustaa eräs italialainen kirurgi New Scientist -lehdessä. Tarkemmin artikkelia lukiessaan voi huomata, että tosiasiassa tässä on kysymys toisen kehon siirtämisestä päähän, eikä suinkaan toisinpäin. Surku sinänsä, sillä välillä tuntuisi hyvinkin tarpeelliselta vaihtaa päätä Pelle Pelottoman pikkuapulaisen tavoin. Tai ainakin edes päivittää muistipaikkoja kaiken vastaantulevan informaation prosessoimiseksi. Sen sijaan kehon vaihtoa en ole vielä tähän ikään mennessä ehtinyt edes harkita.

Mikäli pään vaihtaminen tulisi jossain vaiheessa mahdolliseksi, niin hyvän uuden pään löytäminen voisi olla varsin vaikeaa. Enpä usko, että kukaan haluaisi noin vain luopua hyvästä päästään edes kohtuullista korvausta vastaan. Keskinkertainen pää taas ei olisi välttämättä niin paljoa nykyistäni parempi, että kannattaisi nähdä siirtämisen vaiva. Pään nuorennusleikkauksestakaan ei ehkä olisi toivottua hyötyä. Viime vuosituhannella ihmisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on toki kohonnut merkittävästi ravinnon, koulutustason ja terveydenhuollon parantumisen takia, mutta tuon nousun on todettu taittuneen laskuun vuosituhannen vaihteen jälkeen. Suomessakin keskimääräisen älykkyysosamäärän nousun on todettu pysähtyneen vuoteen 1997. 

Kenties toimivin pään päivitys voisi tapahtua integroimalla nykyiseen päähän keinoälyä. Tällöin olisi kuitenkin vaarana se, että keinoäly huomaisi hyvin pian inhimillisen älyn olevan suorituskyvyltään aika tehoton ja lopulta ohittaisi sen tarpeettomana. Olisikohan keinoälyllä muutenkaan mitään järkevää käyttöä biologiselle ihmiskeholle? Fyysikko Stephen Hawking on hiljattain varoittanut ihmiskuntaa siitä, että tekoälyn kehittäminen voi vielä koitua ihmiskunnan turmioksi, mikäli tekoälyä ja sen kehitystä ei kyetä pitämään kunnolla hallinnassa. Esimakua tästä uhasta tarjosi eräs eteläkorealainen robotti-imuri, joka hyökkäsi muutama viikko sitten pahaa aavistamattoman omistajansa kimppuun. Robotti-imuri luuli omistajansa hiuksia pölyksi ja tarttui niihin kiinni niin tiukasti, että uhri joutui kutsumaan pelastuslaitoksesta apua vapautuakseen imurin nielusta.

Ehkäpä robotti-imurille ei oltu opetettu Isaac Asimovin tunnetuksi tekemiä robotiikan pääsääntöjä. Niiden mukaan robotti ei saa missään tilanteessa vahingoittaa ihmistä – ei edes silloin, jos toinen ihminen näin käskisi. Lisäksi robotin on toteltava ihmisiä ja varjeltava omaa olemassaoloaan, jos se ei ole ristiriidassa edellä mainitun kanssa. Miten sitten huolehtia siitä, että kaikki olemassa olevat ja tulevat robotit olisivat tietoisia ja noudattaisivat näitä robotiikan pääsääntöjä? Tähän haasteeseen on puolestaan vastannut amerikkalaisen presbyteerikirkon pastori Christopher Benek. Hänen mukaansa tekoäly voisi omaksua ihmiseltä älyn lisäksi myös uskonnon, jonka ideologia ohjaisi robotit tekemään automaattisesti hyviä tekoja toisia kohtaan. Tällainen kehityskulku tosin vaatisi roboteilta jonkinastesen inhimillisyyden kehitystä. Ja valitettavan harvalla uskonnolla on historiallista evidenssiä siitä, että inhimilliset toimijat olisivat uskontoa harjoittaessaan tehneet pelkästään hyviä tekoja. Olisivatkohan ne Asimovin robotiikan pääsääntöjen mukaan ohjelmoidut robotit kuitenkin se luotettavampi vaihtoehto?

Passipoliisi

Viisivuotiaan poikani ensimmäinen passi vanhenee juuri sopivasti ennen tulevaa talvilomamatkaamme. Muistin tämän asian liian myöhään, joten uuden passin hankkimisen kanssa tulisi jälleen itse aiheutettu kiire. Onnekseni viranomaisten verkkopalvelut ovat kehittyneet viime vuosien aikana varsin hyviksi. Poikani passihakemuksen teko sujui verkossa suhteellisen vaivattomasti lukuun ottamatta hänen henkilötunnustaan, joka esimerkillisen vanhemman olisi tietenkin pitänyt muistaa vaikka keskellä yötä herätettynäkin.

Oman passini uusiminen olisi sujunut pelkästään verkossa muitta mutkitta. Kun sen sijaan oli kysymys alaikäisestä huollettavasta, passihakemukseen tarvittiin myös toisen huoltajan suostumus ja lisäksi huollettavan olisi käytävä näyttäytymässä poliisiasemalla ihan henkilökohtaisesti. Toisaalta enpä tuota näyttötilaisuuden tarvetta paljoa ihmetellyt katsoessani poikani vanhenevassa passissa olevaa kuvaa, joka oli otettu hänen juuri täytettyään 3 kuukautta. Poliisiasemalla käyntiä varten verkosta oli varattavissa ensimmäiset ajat jo keskiviikolle 11. päivä. Eipä siis näyttänyt olevan ruuhkaa palvelussa tähän aikaan vuodesta.

Keskiviikkona helmikuun 11. päivänä olimme poikani kanssa harvinaisen hyvissä ajoin Pasilan poliisitalolla odottamassa asiointivuoroamme. Juuri oikealla kellonlyömällä nimeämme ei kuitenkaan kuulutettu. Ajattelin poliisin lupapalvelun olevan perinteinen julkinen virasto, jossa välillä voi tapahtua myöhästymisiä työn puutteellisen organisoinnin vuoksi. Siispä odottelimme tyynesti reilut puoli tuntia vuoroamme, ennen kuin aloin ihmetellä etukäteen varaamani ajan täsmällisyyden suhdetta jo kokemaamme myöhästymisen määrään. Vähän aikaa tätä mietittyäni rohkaisin mieleni ja kysyin ohimennen melko ilottoman näköiseltä virkailijalta, että onkohan odotusjono tosiaankin näin pitkä, vaikka olen varannut asiointiajan jo etukäteen. Hän tarkasti hyvin nopeasti varausnumeroni ja kertoi varaamani ajan olevan tasan kuukauden päästä. Niinpä niin – myös maaliskuussa on keskiviikko 11. päivä, enkä tietenkään ollut tajunnut katsoa kuukautta asiointivarausta tehdessäni.

Vaihtoehtoinani oli käydä hakemassa uusi jonotusnumero ja odottaa 2-3 tuntia vuoroani tai tulla paikalle uudelleen kuukauden kuluttua. Tuossa vaiheessa minun tai poikani hermot eivät olisi enää kestäneet ylimääräistä noin kahden ja puolen tunnin odotusta, joten päätin ainakin toistaiseksi poistua hermostuksestani kihisten paikalta. Paluumatkalla mietin kaiholla niitä tsaarinajan virkamiehiä, joiden annettiin aikoinaan kaikessa hiljaisuudessa täydentää matalia palkkojaan soveltuvilla lahjuksilla. Nyt olisi ollut lahjuksille tarvetta, sillä tarvitsisimme passin ennen kuukauden päästä varattua asiointiaikaa. Ja onhan poliisin lupapisteitä karsittu kulukurin nimissä viime vuosien aikana, joten kaipa pienillä vapaaehtoisilla lisäveroluonteisilla maksuilla asiat voisi saada rullaamaan edes hieman nopeammin. Mutta ei, kun se ei ole asiointipisteiden vähenemisestä huolimatta vieläkään tämän maan tapa!

Tätä viikkoa varten hioin passinhakustrategiaamme siten, että varautuisimme jonottamaan poliisiasemalla vuoronumeron kanssa niin kauan kuin se vaatii. Järjestin jonotusta varten pojalleni mukaan sekä eväät että taulutietokoneen useine peleineen ja psyykkasin itseni noin kolmen tunnin kärsivälliseen odotukseen poliisitalolla. Saavuimme paikalle aamulla juuri ovien avauduttua ja onnistuin pienellä pikajonotuksella saamaan itselleni vuoronumeron 025. Siis vain 24 asiakasta ennen meitä! Loppujen lopuksi jonotus kestikin vain alle tunnin. Saavuttuamme virkailijan luokse hän hoiti asiamme hyvin reippaasti ja jopa hymyili meille iloisesti. Noin vilpitöntä asiakaspalvelua ei ehkä saisi lahjuksilla aikaan. Haluaisikohan joku vapautuvan asiointiaikani keskiviikolle 11. maaliskuuta?

Finnische Demokratische Republik

Vietän tämän viikon rauhallista hetkeä jalat tukevasti pilvissä. Paluumatkani Madridista Helsinkiin oli tosin jäädä puolitiehen Pariisin Charles De Gaullen lentokentällä, joka on selvästikin suunniteltu ranskalaisella logiikalla. Puolen tunnin vaihtoaika tuolla lenkokentällä ei ole millään muotoa riittävä. Jotta pääsisi vaihtolennolle terminaalin toiselle puolelle, on ensin tultava terminaalista ulos ja sen jälkeen jonotettava uudestaan turvatarkastukseen. Tällä kertaa jouduin etuilemaan tarkastusjonossa ehtiäkseni Helsingin koneeseen, mutta eipä kai se jonossa etuilu ole Ranskassa aivan yhtä suuri synti kuin Suomessa.

Lähtiessäni työmatkalle kysyin kotona viisivuotiaalta pojaltani, tuleeko hänelle ikävä, kun olen kolme päivää poissa kotoa. Hän vastasi hyvin napakasti, että ei tule, mutta tuotko silti tuliaisia palatessasi. Ilmeisesti ehdollistuminen on tapahtunut hyvin nopeasti, sillä en käy työmatkoilla kovinkaan usein. Harvoissa työmatkoissahan on se etu, että lapsille tuotujen tuliaisten sekä muiden lahjojen määrä jää kohtuullisemmaksi. Ja samalla välttyy lahjaveroilta, joita tulisi maksaa, mikäli lahjojen arvo ylittää kolmen vuoden aikana 3999 euroa. Loppujen lopuksi tuo summa ei ole kovinkaan suuri, jos tähän laskee mukaan kaikki polkupyörien ja lomamatkojen lentolippujen hankinnoista koituneet kulut.

Verovirasto on lanseerannut jonkin aikaa sitten nettipalvelun, jossa kuka tahansa voi nimettömästi ilmiantaa esimerkiksi vaikkapa naapurinsa verovilpistä. Koska ilmiannon voi tehdä täysin tuntemattomana, niin sitä voi Suomessa harrastaa ihan vain huvikseen jäämättä tästä millään tavoin kiinni. Jos esimerkiksi naapurin lapsilla sattuisi olemaan paljon kalliilta näyttäviä leluja, niin kannattaisi ihan vain varmuuden vuoksi olettaa lahjaverojen jääneen maksamatta. Tämän oletuksen voi sitten suoraan ilmiantaa verottajalle nettipalvelun kautta ja jäädä jännityksellä odottelemaan, että mitenköhän naapurin nyt käy.

Meidän perheemme onneksi Suomen hallitus on päässyt vastikään yksimielisyyteen uuden perhelakipaketin hyllyttämisestä. Lakipaketissahan oli tarkoitus rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta ja jakaa vanhempainvapaita tasaisemmin molempien vanhempien kesken. Meille tämä olisi tarkoittanut sitä, että nuorinta lastamme ei olisi voinut hoitaa kotona samalla, kun vanhemmat lapset käyvät päiväkodissa. Tai ainakin tämä olisi pitänyt tehdä yhteiskunnalta salassa pitämällä häntä esimerkiksi tynnyrissä piilossa. Toki tässäkin tapauksessa olisi ollut syytä varoa naapureita, jotka olisivat kaikesta huolimatta voineet saada tämän selville ja ilmiantaa tynnyrissä kasvatetun lapsemme päivähoidosta vastaaville viranomaisille.

Lentokoneessa on myös tunnelmaa

Illallinen Ikeassa

Tänä vuonna pääkaupunkiseudun talvesta vaikuttaa tulevan varsin vähäluminen viime juhannuksen tapaan. Vettä sen sijaan on joka paikka täynnä ja välillä se jäätyy mukavasti tehden lasten ulkoleikkipuistoista kävelykelvottomia. Tällaisia päiviä varten lapsiperheessä on syytä olla lista sellaisista retkikohteista, joissa ei vielä lähiviikkojen aikana ole tullut käytyä. Harvinaisen synkän loppusyksyn jälkeen listassamme ei tosin enää ole jäljellä kovin paljoa vaihtoehtoja.

Viime viikonloppuna retkikohteeksemme valikoitui Ikea. Paikkahan ei varsinaisesti ole lasten leikkipuisto, mutta perheen pienimmät tuntuvat pitävän sitä hyvinkin hauskana retkikohteena. Ainakin hauskempana kuin mitä itse pitäisin, jos kävisin siellä pelkästään viihtymistarkoituksissa. Yllätyksekseni lastemme suosituin paikka ei ole suinkaan leikkihuone, johon yli kolmevuotiaat lapset voi jättää parkkiin siksi aikaa, kun vanhemmat käyvät kasvattamassa myymälän liikevaihtoa. Sen sijaan hauskempaa vaikutti olevan kaupan eri osastoilla kiertely ja erityisesti osastoille sijoitettujen pienten leikkipisteiden etsintä. Myynnin kannalta varsin oivallisesti suunniteltua.

Huonekaluosastojen leikkipisteet kierrettyään lapsiperhe saapuu juuri sopivasti myymälän ravintolaan, josta löytyy niin ikään lasten leikkipaikka. Lapsiperheessähän leikkipaikka voi helposti olla ruoan makua tärkeämpi kriteeri ravintolan valinnassa. Tai näin ainakin meille on käynyt, sillä keskinkertainenkin ruoka-annos maistuu pääsääntöisesti paremmalta lämpimänä kuin hieman parempilaatuinen annos kylmänä. Tosin jäätelön ollessa kyseessä asia menee yleensä juuri päinvastoin. Leikkipaikan lisäksi Ikea on tarjonnut tammikuun ajan lasten ruoka-annokset ilmaiseksi vanhempien seurassa. Tähän hintakilpailuun on edes ruokakauppojen vaikea vastata uusista hinnanalennuksistaan huolimatta.

Helsingin keskustassa on jo useampikin fine dining -ravintola ilmoittanut sulkevansa ovensa lopullisesti. Oletettavasti yritysten edustuskulujen verovähennysoikeuden poistaminen ei ole mitenkään kasvattanut näiden ravintoloiden kannattavuutta viime vuonna. Ja omalla kustannuksella syödessäänhän toivoisi edes tulevansa kylläiseksi, mikä ei ole näissä korkeasti hinnoitelluissa fine dining -ravintoloissa mitenkään itsestään selvää. Lapsiperheen kanssa tällaisiin ravintoloihin ei kuvittele menevänsä edes päiväunissaan.

Ikealla voisi nyt olla hyvä tilaisuus tunkeutua ravintolamarkkinoille omalla perheystävällisellä konseptillaan ja muita huomattavasti huokeammalla hinnoittelulla. Ravintolan kalusteet ja astiathan löytyisivät jo valmiiksi Ikean omista varastoista ja voisihan niitä samalla ruokailijoille myydäkin siinä ruokailun ohessa. Sitäpaitsi monen perheravintolan leikkipisteestä näyttää jo nykyäänkin löytyvän Ikeasta hankitut leikkikalut. Jos annokset myytäisiin vielä astioineen päivineen, niin säästyttäisiin myös tiskaamisen vaivalta. Ruokalistankin voisi helposti sujauttaa Ikean huonekalukuvastoon ja myydä ruoka-annoksia ja huonekaluja kytkykauppana. "Tämän päivän erikoisuutenamme on hevosenlihapullat Klippan-sohvalla - haluatteko molemmat valmiiksi koottuina vai kokoatteko itse?"

JE SUIS AUDIMIES

Talvi ei kohtele tasapuolisesti. Lumikinosten kasvettua varsinkin suurempien henkilöautojen pysäköinti kadunvarteen vaikuttaa olevan Helsingissä haastavaa. Paikallisen sananvapauden edustajan hiljattain julkaiseman uutisotsikon mukaan lähes kolmannes raitiovaunukiskoilta viime vuonna siirretyistä autoista on ollut joko Mersuja tai Audeja. Tarkemmin uutista lukien voi laskea siirrettyjä Mersuja olleen 9 ja Audeja 7 kappaletta koko vuoden aikana. Käytännössä yksi yksittäinen Töölössä asuva mersu- tai audimies olisi voinut nämä raitiovaunukiskoille pysäköinnit talven aikana aiheuttaa.

Silti törkeä teko ei ole millään tavoin puolusteltavissa. Ainakaan audimiehellä ei ole mitään sananvaltaa tässä asiassa. Eikä oikeastaan monessa muussakaan asiassa. Taannoinhan audimies sai kärsiä sananvapautensa seurauksista, kun erehtyi satiirinomaisesti vertailemaan loistavaa autoansa naissukupuolen edustajiin. Hän ei myöskään erityisemmin sanoja säästellyt kuvaillessaan ihannenaisensa ominaisuuksia erään naistenlehden erikoisnumerossa. Kuinka naistenlehti voikaan suoda sananvapauden ihmiselle, joka käyttää vapauttaan kaikille pyhän sukupuolten välisen tasa-arvon ideologian pilkkaamiseen ja nöyryyttämiseen?

Selailin muutama päivä sitten sananvapauden puolustamisesta tunnetuksi tulleen ranskalaislehden satiirisia pilapiirroksia. Yritin tulkita lehden pilakuvia mahdollisimman objektiivisesti ilman mitään sen suurempia kulttuurillisia arvolatauksia. Ja rehellisesti sanottuna, 1970-luvulta alkaen ilmestynyt Pahkasika vaikutti tähän verrattuna suorastaan taidelehdeltä. Edes teekkareiden vuorovuosittain julkaistavat vappulehdet Äpy ja Julkku eivät ole tietääkseni julkaisseet ihan noin huonolla maulla tehtyä huumoria. Enkä epäile sitä, etteikö ihan yhtä mautonta huumoria Otaniemen kellareissa syntyisi. Tietääkseni lehtien toimituskunta pyrkii säilyttämään edes jonkinasteisen tyylikkyyden sensuroidessaan kaikkein ala-arvoisimmat jutut pois. Muistaakseni tamperelaisessa Tamppi-lehdessä itsesensuuri on ollut ainakin aikoinaan edellä mainittua kevyempää.

Mitä eroa sitten on sananvapaudella ja sensuurilla? Sensuurin alla olevat henkilöt vaikuttavat tyypillisesti fiksummilta kuin mitä ovat. Sen sijaan täydellisessä sananvapaudessa kansalaiset ovat yleensä fiksumpia kuin miltä vaikuttavat. Siispä joskus jonkinasteinen itsesensuuri voi olla ihmisille eduksi myös liberaalissa yhteiskunnassa. Ja tämähän ei tunnetusti koske savolaisia, sillä savolaisen puhuessa vastuu siirtyy kuulijalle.

Paljastus

Tällä viikolla kaikki työtätekevät ja raskautetut saivat jälleen yhden ylimääräisen arkipyhän juuri joulun ja uudenvuoden vapaista toivuttuaan. Muistaakohan monikaan suomalainen enää, miksi loppiasta oikeastaan vietetään? Loppiaisen nimihän viittaa joulun loppumiseen. Useissa perheissä onkin tuolloin tapana kerätä joulukoristeet talteen ja toimittaa joulukuusi jatkokäsiteltäväksi kodin ulkopuolelle. Samallahan kodin voi myös siivota, joten vapaapäivä voi olla useille hyvinkin perusteltu tuona päivänä.

Skandinaviasta Suomeen lainatun kansanperinteen mukaan 20 päivää kestävän joulurauhan tulisi kuitenkin päättyä vasta nuutinpäivänä. Nuutin nimipäivää vietettiin alkuaan heti loppiaisen jälkeen tammikuun 7. päivänä, mutta tammikuun puolenvälin tienoilla ollut muinaisviikinkien juhlapäivä sai nuutinpäivän siirtymään nykyiselle paikalleen 13.1. jo vuonna 1708. Nuutinpäivä eli nuutti on ollut eräänlainen puolipyhä, jolloin ei käynyt laatuun tehdä mitään suuria töitä, mutta jotakin pientä oli soveliasta toimitella. Esimerkiksi viedä se 20 päivää tuvassa riutunut ja puoliksi karissut joulukuusi vihdoinkin pihalle.

Kristillisen kirkon virallinen nimi loppiaiselle on Epiphania Domini, joka tarkoittaa lähinnä jumaluuden paljastumista. Siispä paljastus tai paljastumisen päivä voisivat kuvata loppiaisen kristillistä sanomaa nykyistä suomenkielistä nimitystä paremmin. Tuona päivänä Betlehemin tähteä seuranneet itämaan tietäjät saapuivat osoittamaan kunnioitustaan juuri syntyneelle juutalaisten kuninkaalle, joka paljastuikin heille yllättäen jumalallista alkuperää olevaksi Kristukseksi. Jumaluuden paljastumisesta liikuttuneina itämaan tietäjät avasivat mukanaan tuomat arkkunsa ja lahjoittivat lapselle kultaa, suitsuketta ja mirhamia. Ja tästä syystä mm. Espanjassa joululahjat on tapana antaa vasta loppiaisena. 

Suomen työmarkkinoiden kansainvälisen kilpailukyvyn kohentamiseksi on tutkittu paljastuksen mahdollista siirtämistä pysyvästi lauantaille. Työmarkkinajärjestöjen toivomuksesta paljastus on jo kerran siirretty lauantaille vuodesta 1973 lähtien. Noin kymmenen vuotta tätä myöhemmin kirkolliskokous esitti kuitenkin valtioneuvostolle pyhäpäivän palauttamista sen vanhalle yleiskirkolliselle paikalleen ja tämä sitten tapahtuikin Siitosen ollessa maaherrana 1990-luvun alkupuolella. 

Asiaa harkittuani voisin olla omalta kohdaltani valmis osallistumaan Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn kohentamistalkoisiin tällaisella henkilökohtaisella uhrauksella. Hinta ei ole suuren suuri, mikäli useimmalle suomalaiselle seurauksena on käytännössä vain joulukuusen koristeista paljastumisen siirtyminen arkipyhältä lauantaille. Ja samalla voisin vielä neuvotella työehtosopimukseni mukaisesta kiirastorstain puolikkaasta työpäivästä. Saisikohan sen siirrettyä pysyvästi vaikkapa vappuaatoksi?

Poliittisesti korrektista kuvasta ei tunnista uskonnollisia ihmishahmoja

Sata päivää

Lupauksien päivä. Tehdäänköhän minään muuna ajankohtana niin suurta määrää katteettomia lupauksia kuin uutena vuotena? Yleisradio on kantanut oman kortensa tähän lupauksien suureen kekoon aloittamalla uuden tosi-tv-sarjan, jossa julkisuuden henkilöt yrittävät selvitä sata päivää ilman viinaa. Television katselijat voivat nyt seurata, kuinka mm. menestynein mäkihyppääjämme onnistuu pitämään korkin kiinni peräti sadan päivän ajan. Samalla ohjelma pyrkii joukkoistamaan yle-veroa maksavat kansalaiset henkilökohtaiseen raittiustyöhön. Onhan Yleisradiolla toki ollut jo koko historiansa ajan tehtävänään sivistää, valistaa ja viihdyttää suomalaisia. 

Miksi suurimman osan suomalaisista pitäisi luvata olevansa sata päivää putkeen ilman viinaa tai edes viettää tipatonta tammikuuta? Onko kaikkien dignosoitava itselleen potentiaalinen alkoholiongelma, jos vain sattuu vuoden alkupuolella maistamaan hiemankaan alkoholia. Sen sijaan vapun jälkeen tuota ongelmaa ei liene, sillä harvanpa olen kuullut viettävän tipatonta toukokuuta, tipattomasta kesästä puhumattakaan. Kesän grillikauden jälkeen tätä tosi-tv-formaattia voisi kylläkin esittää muodossa 'sata päivää ilman lihaa ja makkaraa' - ainakin kilpailijoiksi olisi helppo löytää sopivia ehdokkaita entisistä urheilijoista.

Tekeeköhän peräkkäisyys näistä sadasta viinattomasta päivästä jollain tavoin erityisiä? Koko vuoden aikana sadan satunnaisen alkoholittoman päivän pitäminenhän ei liene tavalliselle kansalaiselle mikään erityinen suoritus, sillä jäähän vuoteen vielä 265 muuta päivää. Ainakaan tällä teemalla ei saataisi riittävän kiinnostavaa tosi-tv-sarjaa aikaiseksi. Sen sijaan tosi-tv-sarjassa 'sata päivää ilman työtä' paatuneet työnarkomaanit voisivat hyvinkin kilvoitella siitä, pystyvätkö he olemaan koko vuoden työskentelemättä viikonloppuisin.

Joululoman aikana perheessämme on katsottu lähes päivittäin lastemme hallussa olevia Fröbelin Palikoiden musiikkivideoita. Enkä muista, että olisin edes teinivuosinani kuunnellut mitään musiikkikappaleita näin montaa kertaa peräkkäin. Siispä toiveenani juuri alkaneelle vuodelle onkin sata Fröbelin Palikatonta päivää vuoden aikana. Ja mitäköhän sitä uskaltaisi luvata itselleen? Kenties sata päivää ilman sosiaalista mediaa. Jääköhän sekin lupaus katteettomaksi?